Tie rauhaan?

Toissapaivana meressa uiskennellessa sai Denguebrothers oivallisen idean. Viettaa paiva hiljaisuudessa. Itse asiassa tuo idea sai itsellani alkunsa jo hieman aikaisemmin riippumatossa kirjaa lueskellessani. "Kuinka mielenkiintoista olisikaan olla koko paiva lukematta ja tekematta yhtaan mitaan!" Siihen kun sitten lisaa viela ajatuksen, etta puhuu mahdollisimman vahan ja keskittyy omien ajatustensa tarkkailuun, niin alkaa idea olla valmis. Pohdimme ideaa Juniorin kanssa ja se kiinnosti molempia. Naapurinmokin Roy paatti osallistua hiljaiseen kokeiluumme kuultuamme suunnitelmistamme, samoin eras saksalainen keski-ikainen hippipariskunta, jotka omalta osaltaan tunsivat vetoa hiljaisuuteen. Niinpa meita oli yht'akkia viisi taman idean kimpussa. Sovimme, etta emme puhu keskenamme, ellei tarve sita vaadi ja etta puhumme muillekin ihmisille vaan sen minka on tarvis. Taydelliseen puhumattomuuteen emme siis paattaneet ryhtya.

Eilen aamulla herasin ja siirryin riippumattoon katselemaan elamaa. Mitaan ei tapahtunut. Ajatukset pyorivat paassa. Annoin niiden kulkea ja yritin katsella niita. Siita ei tullut yhtaan mitaan. Paassani oli koko ajan tunne, etta siella tapahtuu ja paljon. Rauhoittuminen oli siis vaikeaa. Nain Royn ja me nyokkasimme toisillemme hymyillen. Juhokin valui paikalle ja omaan mattoonsa. Aloin havainnoida luontoa. Tarkkailin lintuja ja kuuntelin niiden laulua tai pikemminkin raakynaa, silla olivathan kyseessa varikset. Jatkoin ajatusteni kuuntelua ja tutkimista. Niissa ei tuntunut olevan mitaan jarkea. Ne vain toistivat ja toistivat itseaan ja saivat minun oloni levottomaksi. "Mihin vit*n typeryyteen sita on taas itsensa sotkenut..olipahan taas fiksu idea.." kavi mielessani. En nimittain keksinyt mitaan, mihin ajatukseni keskittaa. Toisaalta se oli tarkoituskin. Ajatusten tarkkailu ja havainnointi.

Pulahdin uimaan. Uin kahdesti. Tama on tietenkin "tekemista", eika pelkastaan olemista, mutta sallin sen itselleni sen virvoittavan vaikutuksen vuoksi. Soin kerran js toisenkin. Pojotin. "Mika helvett* se on kun ihminen ei osaa istua hijaa ja olla paikallaan?" "Miksi minulla on levoton olo? Mika estaa minua olemasta tyytyvainen vallitsevaan hetkeen? Olen nuori ja terve, elan unelmaani ja olen paratiisissa, kaikki on kohdallaan, mutta miksi mina en osaa olla hiljaa?" Voitte arvata, etta arsytti. Eniten tietenkin arsytti oma arsyyntyminen. Mieleeni herasi vanha kysymys, jonka niin useat ovat ennen minua kysyneet: "Miksi ylipaataan tehda mitaan, jos ei saa istua hiljaa?" Onko tekeminen (oli se sitten tyo, harrastus, intohimo jne) todellisuudessa vain hiljaisuuden pakenemista? Onko se kyvyttomyytta olla tyytyvainen? Onko se pelkuruutta? Ehka menneisyyden haamujen pakenemista?

Omaksi onnekseni voin puhtain sydamin sanoa, etta mina olen luurankoni kaapeista raivannut ja menneisyys ei minua enaa pelota. Olen sinut sen kanssa. Nain ollen en ainakaan tietoisesti paennut mitaan. Mutta miksi siis tyytymattomyys? Yritinhan ainakin parhaani ollakseni hiljaa, hiljentyakseni. Miksi mina en osaa olla hiljaa? Ehka hiljentyminen oli keinotekoista? Sita se luultavasti olikin ainakin osittain, silla tietaakseni todellinen hiljentyminen on mielen hiljentymista. Yhta kaikki, nyt minulla olisi oivallinen tilaisuus tutkia kyseista tapausta. Helppoa tama ei ollut. Valilla mieleni teki alkaa kiljumaan ja raivoamaan ja tuli olo, etta minun tekisi mieleni "riisua itseni paaltani". Mieleeni tuli pohdiskelma, jonka eraan saksalaisen ajattelijan kerrotaan mietiskelleen paassaan juuri ennen valaistumistaan ollessaan suuressa kriisissa elamansa kanssa: "I cannot live with myself any longer. Am I one or two? If I cannot live with myself, there must be two of me: The 'I' and the 'Self' that 'I' cannot live with. Maybe only one of them is real." Pystyin helposti samaistumaan ajattelijaan, mutta se ei auttanut pohdiskelujani.

En tuntenut halua paeta tilannetta ja alkaa esimerkiksi lukemaan jotain. Halusin mieluummin olla paikallani ja tutkia ongelmaa. Halusin ymmartaa. "Tassa on jotain mita mina en tajua, haluan ymmartaa, etta mita se on". Mielen voi rauhoittaa ainakin kahdella tavalla. Toinen on se, etta tarkkailee ajatuksia ja seuraa niita sivusta. Olen onnistunut tassa joskus ja se on hyvin rauhoittavaa, mutta useinmiten vaikeaa. Toinen keino on keskittya yhteen asiaan ja saada nain mieli hiljentymaan. Tama lienee tuttua kaikille. Molemmat keinot viehattivat minua. Yleensa jalkimmainen keino on helpompi, mutta syysta tai toisesta mina en keksinyt mitaan mihin mieleni keskittaa. Osasyy oli siina, etta halusin keskittya johonkin filosofiseen ongelmaan (enka pelkastaan mihin tahansa asiaan, olihan tanaan eraanlainen itsetutkiskelupaiva), mutta eilen en yksinkertaisesti keksinyt sopivaa, vaikka toisinaan yritinkin. Niinpa pitaydyin enemman ensimmaisessa keinossa. Se ei onnistunut alkuunkaan. Se olisi vaatinut paljon suurempaa keskittymista ja yksi kokonainen paiva on tottumattomalle aivan liian pitka aika.

Vasta auringonlaskun aikoihin alkoi mieleni rauhoittua. Paiva oli ollut erikoinen ja yllattavan raskas. Kuitenkin kun asetuin istumaan hiekalle ja asettelin jalkani lotukseen ja kun tuijotin suoraan aurinkoon ja annoin itseni olla alkoi mieleni vahitellen rauhoittua. Muutama tuttu ajatus koskien ihmisen olemusta alkoi saada tilaa ja tulla vallitseviksi, rauhoittaen nain mieltani. Jatkoin mietiskelya tuojottaen tahtiin ja pohtien ajatusten luonnetta. "What is this thought? Where did it come from? And to whom? To me. And Wo am I?" Pysyin talla kertaa erityisesti kahdessa ensimmaisessa lauseessa. Uskomatonta, mietin, kuinka taydellinen ajatusketju voi olla. Filosofiaa parhaimmiillaan.

Loppuilta meni nopeasti. Menin nukkumaan aikaisin ja vasyneena. Uni tuli nopeasti. Paivasta jai kateen muutamia ajatuksia. Ensiksikin kysymys: "Onko tekeminen pelkastaan pakenemista? Jos on niin minka? Vallitsevien olojen? Jos nain on, niin mita tasta hetkesta puuttuu, mika estaa minua olemasta onnellinen tassa ja nyt?" Vai kuuluuko ihmisen luonteeseen tehda jotain koko ajan ja ikuisesti tavoitella jotain uutta? Pitaako se ihmisen elossa ja "jarjissaan". Tama ajatus ei minua miellyta, silla silloin ajatus rauhasta olisi mahdoton. Toiseksi, kyseisenlainen hiljainen paiva on keinotekoinen, eika se ole todellista hiljentymista. Olosuhteet pyrittiin hiljentamaan, mutta oikeasti se mika merkitsee, on mielen hiljentaminen. Seuraakin kysymys: "Kuinka hiljentaa mieli?" Omien kokemuksieni mukaan tama ei ole kovinkaan helppoa. Toisinaan minussa heraa tarve hiljentya ja silloin hiljentyminen on helpoin asia maailmassa, mutta muutoin se tunnustaa olevan vaikein.

On myos mahdollista kysya, etta onko mielen hiljentamisessa ylipaataan mitaan mielta? On. Se on ainoa tie rauhaan eli onnellisuuteen. Nain ainakin vaittavat kaikki uskonnot pukien hiljentymisen eri sanoihin. Toisille se on hiljentymista, toisille rukousta, toisille meditaatiota. Uskonnoista piittaamattomatkin kaipaavat rauhoittumista. Yhta kaikki rauha on saavutettavissa vain hiljentyessa, silla loppujen lopuksi mita muuta rauha onkaan, kuin vapautta itsesta ja ajatuksista. Se on vapautta mielipiteista ja tunteista ja uskomuksista, se on puhdasta olemista kauneimmillaan.

Eilisesta voidaan viela kaiketi sanoa se, etta hiljentymispaiva oli mielenkiintoinen ja ehdottomasti kokeilun arvoinen. Tanaan minulla on ollut paljon parempi olla kuin eilen, mielenikin on ollut rauhallisempi. Ehka hiljentyminen on tapahtunut itsestaan? Ehka sita ei voi pakottaa. Ehka olosuhteiden muokkaaminen ei auta? Ehka niita ei muokattu tarpeeksi? Eilinen oli valilla tuskaa, mutta kaikesta vuodatuksesta huolimatta valilla myos riemua. Se oli kuin unta ilman merkitysta. Ehka elama on juuri sita.

"Mind cannot control mind."
-Ramana Maharshi

-Jussi(no teaching, no teacher, no student)