keskiviikko 16. huhtikuuta 2008

Denguebrothers

Denguebrothers on palannut Suomeen. Denguebrothers kärsii kulttuurishokista. Missä ovat hymyilevat ihmiset? Missä lämmin tuulenvire? Missä ovat kaikki ne uudet asiat, joihin juuri totuimme? Ne jäivät jonnekin eiliseen, ja nyt meillä on edessä oleva tuntemattomuus. Ja sitä kohti käymme. Muuta mahdollisuutta ei ole.

Mitä jäi käteen? Ostettua materiaalista ihanuutta, rusketus, valokuvia. Ehkä jotain syvempää ymmärrystä, joka aukeaa kenties vasta pitkän ajan jälkeen. Miksi Denguebrothers on olemassa, miksi se syntyi, miksi se nyt poistuu, poistuuko se? Kotiinpalaaminen herättää kysymyksiä, eikä niihin ole aina vastausta.

Tämä on viimeinen blogikirjoitus Denguebrothersilta. Tähän loppuu blogimme. Haluamme kiittää Teitä, jotka olette lukeneet seikkailuistamme Intian syövereissä. Olemme nauttineet kommenteistanne ja oikeasti meistä tuntuu hyvälle, että meidän läheiset ihmisemme ovat halunneet lukea mitä meille kuuluu. Kiitos.

Näiden lauseiden myötä Denguebrothers muuttuu legendaksi. Palaamme "normaaliin elämäämme" vain huomataksemme, että ehkä se ei enää koskaan tule olemaan "normaalia". Denguebrothers on jättänyt meihin jäljen. Se on opettanut meitä. Se on kertonut meille, että unelmaansa pitää seurata - muutoin se ei toteudu. Haluammekin sanoa Teille, jotka olette blogiamme lukeneet: seuratkaa unelmaanne, pitakaa se mikä on tärkeää, ja hylätkää kaikki turha.

DON'T WASTE YOUR LIFE

Yhä nurkan takana jossain lie
jokin salainen portti tai uusi tie;
usein vaikka ne olen jättänyt taa,
tulee aika jolloin taivaltaa
minä viimein piilopolkuja näin
kuusta länteen ja päivästä itään päin.
-Frodo Baggings


- Denguebrothers

sunnuntai 13. huhtikuuta 2008

Lopun suunnitelmat

Nyt sita on sitten kotimatka kohtapuoliin alkamassa. Denguebrothers on eraassa nettikahvilassa tuhlaamassa aikaa ja valmistautumassa sirtymiseen kohti Margaota. Plani on seuraavanlainen. Tarkoitus ois ottaa bussi ekaks Panjimiin ja sielta sit tuonne Margaoon, josta lahtee illansuussa juna kohti legendaarista Mumbaita. Bussimatkat tulee olemaan lyhyita, ainakin kilometrimaaraisesti (suurinpiirtein 12+25). Juna lahtee vasta myohaan, joten minnekkaan ei ole kiiretta. Margaossa me tapaamme eraassa ravintolassa viela ystavamme Royn, joka tulee kanssamme samalla junalla Mumbaihin. Tapaaminen on sovitu kello kuudeksi paikallista aikaa. Sielta sitten suunnistamme porukalla ja luultavasti taksin tai riksan avustamana juna-asemalle ja ah! aina niin ihanaan 2 class sleeperiin.

Aamulla olemme sitten perilla Mumbaissa, jos kaikki menee putkeen. Siella etsitaan sitten joku kamanen hotelli tai muu majapaikka ja jatetaan kamat sinne. Ensisijaiset kohteemme ovat legendaariset Sea Shore hotel ja Maria lodge. Saa nahda loytyyko vapaita huoneita.. Tahan voi tietty menna oma aikansa, varsinkin jos meininki on Mumbaissa pysynyt ennallaan. Seuraavaks me aletaan hoitaa viimeisia juoksevia asioita joita on jonkin verran viela jaljella ja luultavasti sykitaan enemman tai vahemman. Tarkoitus ois myos kayda syomassa Bhelpurit Chowbattylla ja ottaa bisset Leoboldilla. Jos aikaa jaa niin luuppaillaan myos jotain viimeisia tuomisia.

Siinapa se sitten. Illalla nukkumaan ja heratys keskiviikon puolella kaiketi jotain vailla 3 yolla. Siita sit kamat kantoon ja taksilla lentokentalle, jossa ois tarkoitus olla kolme tuntia ennen lennon lahtoa, eli viidelta. Jos kaikki onnaa hyvin, niin kasilta Denguebrothers nousee finnairin koneella taivaalle ja ottaa suunnan kohti HELSINKI VANTAATA! Siella sita sitten ollaan akillisten laskujen mukaan joskus klo 1300 suomen aikaa. AAAAAARRGGGHHH!!!!! Pala nousee kurkkuun.

"Ou shit ou fuck, voi vit*u miten lutka keli!"
-eraan alikessun sanonta ja samalla myos realistinen oletus Suomessa vallitsevasta saasta

-Jussi (matkalla 'kotiin')

Kun aika palaa

Olihan se tiedossa, etta nama paivat saapuvat. Alusta asti on aika, tuo pirullinen syojatar ollut meita vastaan. Kolme kuukautta tayttyy ja lentokone kantaa meidat pois ensi keskiviikkona. On aika kaantaa sivua ja kohdata uudestaan vanha elama. Eika oikein kiinnostaisi. Monestakin syysta. Mutta kaikki paattyy aikanaan, kivatkin jutut.

Eilen lahdimme ah niin ihanalta kotirannaltamme kohti pohjois-Goaa, ja haikeus, seikkailunhalu ja vatsanvaanto olivat paallimmaiset tunteet. Uuvuttamien bussimatkojen jalkeen lapi Goan tuhansien ja taas tuhansien kauneuksien saavuimme Calanguteen, Goan legendaariselle "alkurannalle". Taalta kaikki lahti, taman rannan hipit loysivat kultaisella kuuskytluvulla ja taalla on maailmaa parannettu ja pilvea poltettu Janis Joplinin ja vaikka kenen johdolla. Nykyaan tama on ihan kamala paikka.

Koska Calangute loydettiin ekana, tuli tasta myos eka pakettimatkojen uhri ja rauhalliset rannat ovat kaukana nykyisyyden kiireesta ja melusta. Nykyaan vain rikkaimmat lankkari-kimiraikkoset tulevat tanne. He ja miljoonat inkkarituristit. Inkkareista on nimittain mukava nahda paikka, joka on niiiin kaukana Intiasta, kuin voi maasta lahtematta menna. Ja taalla on myos Denguebrothers viettamassa viimeisia babylonin paon paivia. Miksi?

No onhan se kiva nahda paska mesta, niin osaa rispektata sitte niita hyvia mestoja enemman!

Mutta tosiasioita on vaikea paeta: kotia palaaminen ei kiinnosta yhtaan. Matkatoverini on lueskellut paljon muiden reissaajien kokemuksista ja niista kaikista loytyy yhteinen sanoma: kukaan, joka ei ole reissannu ei voi tajuta tata lappaa. Ymmarran sen nyt taysin. Ei tammosta ymmarra koto-Suomessa istumalla. Niinpa ei kiinnosta yhtaan kuunnella kaiken maailman " olivarmaanhullunsiistia!" juttuja. Kaikista eniten kaipaan omaa rauhaa, silla taman kaiken musertavuus iskee varmasti eniten juuri kotisohvalla istuessa.

Vaikka kuinka oman kampan rauhaan kaipaisinkin, niin eraiden....komplikaatioiden vuoksi se ei onnistu, vaan joudunkin suoraan leijonan luolaan. Aitin luokse.

Ei nimittain ole olemassa vastausta kysymykseen " minkalaista siella oli". Ei ole keinoa kertoa mika oli siisteinta, tai etta oliko kivaa. Ja aiteilla naita kysymyksia on liiikaaaaaaa. Kehotankin kaikkia, jotka naita kysymyksia pohtivat soittamaan Kilroylle ja varaamaan lennot. Paras keino on ite kokeilla, ei tasta muuten mitaan ymmarra.

Ainahan sita voi luupata Madventuresia ja lukea blogeja, ehkapa niista jotain kuvaa saa, mutta vain kokemalla itse voi kasittaa auringonlaskun taydellisyyden ja lampiman kesatuulen. Sanat eivat riita, kuvat eivat kerro; vain kokemus on jotain kokemisen arvoista.

On suorastaan naurettavaa, kuinka nopeasti sita on taas tartuttava kaikkeen turhaan, kun taalta palaa. Kesatyot, tuet, kampat, kaikki se paska vyoryy paalle lamauttavalla voimalla. Olenkin suunnitellut itselleni valittoman retriitin jonnekin kauas kaikesta, jonnekin, jossa voin pohdiskella kaikkea tapahtunutta. Kaikki on nimittain aika kattavasti unohtunut, ja se unohdus on turvamme nama viimeiset paivat.

Reissaajat sanovat, etta matkaan lahto on kuin huume. Sita on saatava lisaa. Ymmarran taysin. Onnellisimpia tuntemuksia olen tuntenut nimenomaan matkatessani. Ja mika voiman tunne valtaakaan, kun oikeasti tajuaa, etta milloin vain voi menna mihin tahansa! Maailmani on ollut niin pieni ja ongelmani niin suuria, mutta nyt olen huomannut etta maailma on valtava ja ongelmani mitattomia. Itse asiassa ongelmia ei ole, ja me kaytamme suurimman osan ajastamme niiden luomiseen.

Silti tiedan, etta kun palaan kotia, alan luoda itselleni taas lisaa ongelmia, ja niita vanhoja ei paassytkaan karkuun. Mutta silti nytpa tiedan, etta minun ei tarvitse! Minun ei tarvitse tehda ongelmia ja niista kylla aina selviaa. Kuinka tyhmaa onkaan olla ongelmiensa maarittelema!

Aikamme on loppumassa. Samoin myos kirjoittamamme blogi. Denguebrothers on kohta hiljaa. Mutta hiljaisuudessa piilee viisaus?

" Flames to dust, lovers to friends. Why do all good things come to an end? " - Nelly Furtado

Juho ( matkalla )

kielikielikieli

Matkamme alkaa ajallisesti valua kohti loppuaan. Shit! Paluu oravanpyoraan ja harmaisiin rutiineihin tulee olemaan armoton. Fuck! Eika kiinnostais yhtaan. Vitt*! Mutta minkas teet, ei kai siina auta kun rueta tahkoamaan lisaa massia, jotta paasee kohti uusia seikkailuja.. Mutta sita ennen lyhyesti tarinaa englannin kielesta.

Ennen matkalle lahtoa minulle itselleni eras suurimmista haasteista oli enkun tablaaminen. Osasin kylla lukea enkun kielisia kirjoja varsin kelvollisesti ja ymmarsin kielta varsin hyvin kun katselin sarjoja tai leffoja televisiosta, tuosta babyloniin keskeisimmin sitovasta Saatanasta. Ymmarsin myos kohtuullisen hyvin puhuttua enkkua, mutta vain hyvin puhuttua ja vain vahan murretta silaltavaa. Oman kielen tuottaminen oli minulle sitavastoin aivan valtava haaste, silla aina puhuessani sita mina tunsin unohtavani kaikki sanat, jotka normaalisti ymmarsin. Pystyin puhumaan englantia lahinna kohtuullisella tasolla.

Olin tietoinen kielen tuomista haasteista, mutta en pelannyt niita liika matkalle lahtiessani. Tiesin parjaavani ihan riittavan hyvin. "Mita se haittaa jos joutuu vahan selittamaan ja saatamaan, eihan taa oo kun elamaa." Suurin ongelma tulisi olemaan smalltalkissa muiden travellereiden kanssa. Sekin tulisi kylla hoitumaan omalla painollaan. Mumbaissa karu totuus iski sitten vastaan. "Nyt sita ei suomea sitten puhutakaan, vaan vierasta kielta koko ajan.." Puhuminen onnistui kuitenkin lahes ongelmitta. Diussa sitten paasimme ensimmaisen kerran tutustumaan kunnolla muihin travellereihin. Oli miellyttavaa huomata, etta ymmarsi lahes taydellisesti muiden puhuman englannin, mikali sattui kuulemaan toisten keskustelua. Useamman henkilon keskeisiin keskusteluihin oli vaikea ottaa osaa. Mina joudun toisinaan vielakin kaantamaan enkun paassani ja sitten vastauksen ja useimpien henkiloiden kanssa keskustellessa tama on hidasta ja turhauttavaa, silla joko joku toinen kerkiaa ensin sanomaan saman tai sitten asia on jo mennyt kokonaan ohi. Yhta kaikki, ietya rutinoitumista alkoi tapahtua.

Eniten koko reissun aikana on ollut hyotya kielen oppimisen kannalta varmastikin kahdenkeskisista keskusteluista ihmisten kanssa. Siina on ollut paremmin aikaa miettia mita sanoo ja tarvittaessa on mahdollisesti voinut kayttaa kiertoilmaisuja tai yksinkertaisesti kysya vaikkapa etta "what is a word for...?" Ja aina se on mennyt hyvin ja ongelmitta, silla ne jotka puhuvat minua paremmin on karsivallisia ja avuliaita (aivan niinkuin mina olen jos joku puhuu minua huonommin, tietenkin), eivatka suinkaan esimerkiksi epakohteliaita tai muuten vaan vitt*maisia. Ja puhuttaessa kahden kesken ihminen kohtaa aina toisen, eika silloin ole niinkaan valia miten puhe luistaa, silla se on loppujen lopuksi vain huvin pieni osa kanssakaymista.

Tiettya samaistumista enkkuun on alkanut tapahtua. Esimerkiksi nykya ei edes huomaa puhuvansa englantia toivottaessaan hyvaa huomenta tai kysellessaan kuulumisia jne. Sita huomaa kielen vaihtuneen vain jos huomaa, ettei yht'akkia tiedakaan miten sanoa joku asia. Lisaksi sita huomaa, etta meinaa puhua Junnulle enkkua aina silloin talloin. Hyvahyva. Haaste on taalla siis tullut kohdattua ja kohtaaminen on mennyt hyvin. Kielin puhuminen on siis alkanut luistaa oikein hyvin, vaikka jotkut asiat ovat edelleenkin hieman vaikeaita ilmaistavaksi tavalla, joilla ne pystyisi ilmaisemaan aidinkielta puhuttaessa. Mutta onhan tassa vuosia, joina harjoitella.

Nyt enkun tablaaminen tulee sitten vissiinkin jaamaan tauolle, silla paluu Babyloniin lahestyy. Saakin nahda, tuleeko lopullinen flippaaminen systeemiin kohdattua sitten kotona. Vai nieleeko jarjestelma jopa Denguebrothersin?

"HELLLOHEELLO!"
- joku tati Mumbaissa rohkeasti englantia puhumassa

-Jussi (puhemies)

perjantai 11. huhtikuuta 2008

Our time is running out!

Denguebrothers on hajonnut matka-ajan loppumiseen ja on tehnyt miehekkaan paatoksen vetaytya alasti aaltoihin.


Goan rantojen vedet ovat hellia ja lampimia. Ehkapa ne huuhtovat hajotuksemme pois. Denguebrothersit suunnittelevatkin taydellista retriittia aaltoihin, vahintaan 12 h tuntia meressa tauotta, silla koto-Suomessa vesi ei ole koskaan nain ihanaa. Ajatuksemme harhailevat. Yritamme seurata niita. Aaltoihin aaltoihin! Meri on ikuista!

" Yet I must admit, that there ain't nothing so beautiful like the melodies that you hear when you don't listen..." Beats and Styles

Juho ( Meren elava )

maanantai 7. huhtikuuta 2008

Hau hau!

Elaimet ovat ihania. Porroisia tai piikikkaita, sileita tai suomuisia; joka tapauksessa herttaisen lutuisia ja sympaattisia. Ihmisella ja elaimella on erikoislaatuinen suhde; me voimme oppia toisiltamme. Elaimet elavat keskuudessamme taysin luottavaisina ja tarjoavat meille rakkautta ja laheisyytta silloin kun sita tarvitsemme. Vastalahjaksi me ruokimme elaimia ja yritamme vaistaa niita liikenteessa. Kaikista elaimista lutuisin ja ihmiselle laheisin on lienee koira - tuo ihmisen parhaista parhain kaveri. Canis lupus familiaris. Intiassa tuo samainen rotu kuitenkin tunnetaan nimella Anus lupus kusipaamismus.

Intialainen koira on kusipainen. Sen sain kokea eilen illalla. Kylla nama lutuset villikoirat ovat niin ihkuja ja hellanlettaksia paivalla, mutta ootappa vaan ku pimea koittaa, niin kohta sinua ymparoikin vernehimoinen lauma haukkuvia v*ttupaita! Eilen nimittain paasin laheiseen kontaktiin naiden Anus lupuksien kanssa, kun kusipaisen koiralauman (nimi olkoon kuppakorvat) kusipainen alfauros "Syyhy" halusi maistaa, etta milta se pohojan pooka maistuu. Ja kyllapa siina tuli hienoja hetkia vietettya perkele.

Kaikki alkoi kun kavelin kotia viereiselta rannalta. Matka on noin kaksi kilsaa ja olen loytanyt mukavan oikoreitin, joka vie lapi semiviidakon. Se on oikein janna reitti, silla minusta tuntuu, etta kuljen sen joka kerta aina hieman erilailla. Joka tapauksessa olin nauttinut upeasta musiikkiesityksesta ja paatin reippaana miehena kavella jalleen lapi salaisten polkujen kohti kotirantaa. Kello oli vaikka kuinka paljon ja oli pilkkopimea. Onneksi minulla oli mukanani uskollinen ja lahes paras Petzl Tikka-otsalamppu, joka teki matkaamisestani huomattavasti helpompaa.

Olin paassyt jo melko lahelle omaa rantaani ja huomasin tyytyvaisena, etta villikoiria ei nakynyt. Koko viidakko oli ollut varsin rauhallinen. Yleensa koirat haukkuvat kovastikin, kun siella yossa yksin vaeltaa. Talla kertaa kaikki oli kuitenkin hyvin Shanti. Mutta...! Kavelin reppu selassani ja kadessa pitelin Petzlia. Vasemmalta puoleltani alkoi kuulua murinaa. En valittanyt. Yleensa se on vain murinaa, eika muuksi muutu. Jatkoin kavelya asfalttitielle, joka johti kohti rantaa.

Yhtakkia takaani kuului hopeanuolimaista sipsutusta. " Mita helevettia? " ajattelin ja kaannyin. Minua kohti juoksi vittumaisen nakoinen koira hampaat irvessa. Saatoin tulkita sen hienovaraisista nonverbaalisista signaaleista, etta se ei halunnut esitella taydellista kiillettaan, vaan imea vereni ja repia raajani erilleen. Se pikkupaska oli semmosen isohkon terrierin kokonen ja murisi juostessaan. Yleensa ne pysahtyy kun tulevat tarpeeksi lahelle. Tama pikkupaska ei kuitenkaan pysahtynyt, vaan juoksi hampaat kiiluen, murha mielessaan minua kohti. Valmistauduin.

Kaytin hyvaksi koettua valokikkaa ja sokaisin hurtan Petzlin valokiilalla. Se tepsi. Pikkupaska pysahtyi valokeilassa ja murisi kuin aalio. Sanoin sille etta menkoon hevon helevettiin ja jatkoin matkaani. Voi kunpa olisinkin tiennyt, etta kohtaamani pikkupaska olikin Kuppakorvien lauman tunnustelija, nimeltaan Perse. Onnellisen tietamattomana jatkoin matkaani, kunnes paasin kohtaan, jossa maantie yhtyy rantahiekkaan. Takaani kuului lisaa sipsutuksia. Talla kertaa useampia.

Kaannyin ympari ja nain ne. Siina oli Perse ja viisi muuta koiraa, jotka murisivat uhkaavasti ja juoksivat minua kohti. Eniten minua huoletti se, etta ne eivat haukkuneet, vaan suorilta paljastivat hampaansa ja juoksivat kohti. Edessani oli Kuppakorvien kaukopartio, Suolinkaiset. Se on selvinnyt useasta tiedustelutehtavasta kunniakkaasti ja nyt partio halusi lisata paanahkani kokoelmiinsa. Ne juoksivat silmat kiiluen Perseen johdattamina ja olivat kymmenen metrin paassa kun aloin huolestua.

Pysahdyin ja tuijotin koiria, jotka eivat hidastaneet. Oli selvaa, etta ne eivat aikoisi tulla silitettaviksi, joten minun taytyi toimia nopeasti. Tein vanhan kikan ja asetin Petzlini ampuma-asentoon. Armeija-ajoiltani mieleeni muistui tarkea neuvo: odota kunnes naet niiden kusipaiden kirput ennenku osotat. Odotin, etta Suolinkaiset paasivat lahella, Perse johdossaan, ja "avasin tulen".

Jalleen koirat pysahtyivat valokeilassa. Hyva, silla alkoi jo vahan huolettamaan, etta pitaako tassa alkaa vinguttamaan vammasia koiria. Yllatyksekseni koirat eivat kuitenkaan juosseet pois. Perse alkoi ulisemaan vammasta ulinaa, johon muut Suolinkaiset yhtyivat. Huusin niille ja olin heittavinani kivella. Silloin ne lahtivat kauemmaksi. Se yleensa toimii taalla pain, koska koiria heitellaan paljon kivilla ja sita ne osaavat pelata.

Jatkoin matkaani ja saavuin rannalle. Oli taysin pimeaa ja vain kuu ja tahdet valaisivat. Hieman huoletti tuo askeinen kohtaaminen ja paatin aseistautua. Otin kateeni puuhuilun, jonka ostin taalta muutama paiva sitten. Se ei ollut paljon, mutta olipa jotain milla huitoa jos tarve tulee. Uskoin kuitenkin, etta tarvetta ei ole, ja jatkoin matkaani. Voi kunpa olisinkin tiennyt, kuinka vittumaisen kuvan Perse olikaan tahan mennessa minusta antanu Kuppakoirien johtajalle!

Kavelin rauhassa kymmenisen metria, kunnes nain liiketta oikealla puolellani. Huoletti hieman, silla tunnistin liikkeen juokseviksi koiriksi. Ymparilla oli pimeaa, ja oli vaikea sanoa, etta olivatko nama niita samoja koiria. Jatkoin kavelya ja luotin siihen etta nama kusipaat eivat haluaisi haistatella. Sitten kuulin sen. Tuo pahamaineinen sipsutus takaani ja matala murina. Hyokkayksen aani.

Kaannyin jalleen ja nyt huolestuin todella. Minua kohti juoksi noin kymmenen koiraa hampaat irvessa ja vittumaisuus mielessaan. Oli selvaa etta nyt piti tapella. En kerennyt oikeastaan paljon suunnitelmia tekemaan, silla ensimmaisena kimppuuni yritti kohtalaisen iso, hiekan varinen kusipainen koira. Se oli Syyhy, kuppakoirien johtaja ja todellinen despootti. Turistien sille antaman ruoan avulla se oli kasvanut isommaksi kuin muut laumastaan ja nyt se halusi vittuilla Suomen kanssa. Se hyppasi minua kohti hampaat vammaisessa irvessa ja sen silmista kuvastui pentuaikojen ahdistus ja hylatyksi tulemisen tuska.

Kaikki tapahtui todella nopeasti. Huomasin huutavani kuin villielain ja huidoin Syyhya ja sen kusipaisia alaisia huilullani. Koirat yrittivat ymparoida minua ja minun piti koko ajan varmistaa selustaani. En ollut varsinaisessa hengenvaarassa, mutta pahoja puremia olisin voinut saada, eika paljon kiinnostanu lahtea lokaaliklinikoille tikattavaksi. Niinpa halusin tilanteesta pois mahdollisimman pian. Villikoirat eivat suurena joukkona ole mikaan leikin asia. Huusin ja yritin potkia koiria, ja yhtakkia ne kaikkosivat Syyhyn johdolla nakopiirini ulottumiin.

Aistini olivat terastyneet ja tunsin adrenaliinin veressani. Koirat olivat yrittaneet hyokata kimppuuni, ja pelkka sen tajuaminen alkoi vituttamaan niin, etta melkein huusin niiden peraan. Ajattelin kuitenkin vain jatkaa matkaani, silla sydamessani oli viela hieman rakkautta naita muka-ymmartamattomia luontokappaleita kohtaan. Kunpa olisinkin tiennyt, etta Kuppakoirien laumassa rakkaus on heikkoutta!

Jalleen huomasin liiketta oikealta sivultani. Siella juoksi koiria. Huolestuin, silla nyt niita oli enemman. Ne yrittivat koukata ja saartaa minut! Kiihdytin kavelyani, mika oli virhe. Takaani kuulin tutut sipsutukset, ja tiesin, etta kusipaat luulivat, etta lahden karkuun. Syyhyn johdolla ne juoksivat perassani. Edessani oli yhtakkia jotaki kahdeksan koiraa, ja takanani ainakin viisi. Hataannyin hieman, silla nama koirat eivat edes yrittaneet diplomatiaa; ne syoksyivat kohti.

Huilu kadessani ei enaa tuntunut kovin hyvalta aseelta. Huomasin sivullani ison kiven ja vaistomaisesti juoksin sita kohti. Juoksemisesta Kuppakorvat innostuivat ja yrittivat tarrata kinttuihini. Huomasin huutavani juostessani, ja tajusin etta namahan on vain koiria perkele ja niilta ei kannata juosta karkuun. Kaannyin nopeasti ympari ja paatin etta nyt aletaan sitte pelaamaan Kuppakorvien omaa pelia.

Karjessa hyokannyt Syyhy lahes sai napsaistua kadesta minua, mutta onneksi heilautin huilullani heikon lyonnin sita kohti. Osuin johonki, mutta lahinna se saikaytti Syyhya, kuin vahingoitti. Joku oli joskus kertonut minulle, etta jos joutuu koiralauman hyokkayksen kohteeksi, niin passiivisuus on perseesta. Taistelu taytyy vieda niiden kapisten kuonojen eteen. Niinpa lahdinkin kamalasti perkeletta ja vaikka mita alytonta huutaen juoksemaan laumaa kohti ja yritin potkia niita kusipaita niin kipeasti kuin saatoin. Muutamaan osuinkin ja niiden raukkojen ulina oli kuin musiikkia korvilleni.

Yhtakkia vasemmalta puoleltani kuului haukahdus ja vanha kunnon paskapaa Syyhy yritti hypata kimppuuni. Vasemmassa kadessani oli Petzlini, ja vaiston varaisesti huitaisin silla sita kusipaata niin kovaa kuin saatoin. En osunut, mutta Petzlista irtosi patteriluukku ja kolme AAA-paristoa lennahti pain sen vammasen koiran kirsua. Osuma! Syyhy oli ihmeissaan ja vinkaisi peloissaan. Omaksi ihmetyksekseni ymparillani kuitenkin oli viela koiria, jotka syoksyivat vuorotellen minua kohti. Niiden moraali oli jarjettoman korkealla, ja minun piti keksia jotain, silla oli vain ajan kysymys kun joku niista onnistuisi upottamaan paskaiset hampaansa suloiseen suomalaiseen lihaani. Sita seuraisi vittumainen reissu lekurille ja vaikka mita komplikaatioita, joten paatin etta nyt on aika toimia.

Otin hiekalta ensimmaisen kateeni sattuneen esineen ja lahdin se kadessa juoksemaan silmittoman raivon vallassa kohti koiria. Yritin saada ne pelkaamaan ja kaikkoamaan. Juoksin ja huusin ja huomasin etaisesti, etta kadessani oli pieni pullo. Samalla hetkella kun tajusin taman, huomasin myos tutun valkoisen hahmon. Se ei ollut enkeli, vaan eras karvainen kusipaa nimeltaan Perse. Lukitsin Perseen kohteekseni ja lahdin juoksemaan sita kohti. Ymparillani koirat haukkuivat ja yrittivat napsia, mutta ilokseni Perse saikahti niin paljon yhtakkista raivoani, etta jahmettyi paikalleen.

Kohdistin parhaan banaanipotkuni sen pikkupaskan kylkeen ja voi etta sita tyydytysta, minka sen ulina sai aikaan. Se ulina myos synnytti haluamani vaikutuksen; Kuppakorvien moraali hupeni olemattomiin ja ne juoksivat ulisten karkuun. Heitin pullon niiden peraan. Huomasin, etta olin itsekin huutanut ja murissut niin ku joku saatanan elain, ja aaneni oli kahea. Se on vielakin kahea. Koirat kaikkosivat nakymattomiin ja teki mieleni metsastaa ja tappaa ne pikkukusipaat litistamalla niiden sairaat ja tautiset aivot niiden rumista, kirppuisista kalloista. En kuitenkaan tehnyt niin, vaan otin loytamani pullon suojakseni ja jatkoin nopeasti kohti kotimokkia.

Onnekseni Kuppakoirat eivat palanneet. Toivottavasti mursin edes yhden kylkiluun edes yhdelta koiratla, silla sen verran rasittavia ja oikeasti vaarallisia nuo otukset taalla voivat olla. Denguebrothers varoittaakin, etta Intiassa ei kannata yksinaan pimeilla seuduilla liikkua ilman katta pitempaa, silla joka vuosi tuhannet ja taas tuhannet joutuvat naiden kusipaisten Anus lupusten hyokkaysten kohteeksi. Kantakaa mukananne vaikka kivia, ne ovat hyva turva, silla koirat pelkaavat lentavia esineita.

Joka tapauksessa allekirjoittanut on nyt joutunut poistamaan kaiken rakkauden katukoiria kohtaan, ja tarvittaessa on valmis monottamaan naita vittupaita pain kirsua. Juttelin tanaan paikallisten kanssa, ja villikoirat ovat oikea akuutti uhka taalla Goalla, eika minun tapaukseni ollut mitenkaan ainutlaatuinen. Viime aikoina koirat ovat kasvaneet isommiksi ja vahvemmiksi, koska rikkaat, laskit turistit ruokkivat niita mm lihalla, jonka sisaltamilla proteiineilla niista kaikista tulee hopeanuolia. Ennen koiria ammuskeltiin kuoliaaksia syyskuisin, mutta nyt kaikenmaailman hipit, joiden rastoja villikoirat eivat ole yrittaneet irti repia, ovat estaneet taman toiminnan. Senpa takia koirien populaatio kasvaa ja kasvaa. Humaanisuus nurkkaan ja Fuck The Animals olkoon ohjesaantona!!

Kaikki on kaikista koiruuksista huolimatta hyvin, eika koirat saanu naarmutettua herkkaa hipiaani. Tasta lahtien kannan mukanani kenttalapiota ja kirvesta, jotta voin teloittaa ja haudata kaikki kimppuuni hyokkaavata kusipaakoirat. Ehkapa viela koittaa aika, jolloin ihmiset ja villikoirat voivat elaa kuin veljet keskenaan, mutta se aika ei ole viela! Sita odotellessa olen sataprosenttisesti kissojen kannalla.

" Who let the dogs out?! "

Juho ( kissaihminen )

perjantai 4. huhtikuuta 2008

Ei mitaan lukemisen arvoista 2

Taalla sita ollaan, Intiassa. Me ollaan Goalla, me ollaan rannalla. Nyt taytyy suorilta sanoa, etta ei ole mitaan mista kirjoittaa. Elama on niin helppoa vaivatonta. Kaikki on tavallista ja ihmeellista. Ei ole siis mitaan sanottavaa, jokainen voi katsoa elamaa itse ja huomata sen mita voi huomata. Denguebrothers paatti tastakin huolimatta kirjoittaa jotain itseaan ja uskollisia lukijoita viihdyttaakseen. Valokuvia!Kuvassa on puu. Kyseinen puu ei olekaan mika tahansa puu, vaan se on palmupuu. Samanlaisia puita on rannallamme useita ja niita me katselemme ja ihailemme tauotta. Toisinaan kyseiset puut ruokkivat meita kookoksillaan. Kauniimpa puuta saa etsia. Kyseinen puu on eras vapauden ja reissaamisen symboli. Siksi se ei esiinnykaan pohjoisen Babylonissa kun vain ja ainoastaan kuvissa. Kyseista puuta ihmiset sitten katselevat ja samalla he haikailevat huokaillen vapaata elamaa ilman kiiretta ja ongelmia. Tama jaa tietenkin lahes aina heilta haaveeksi. "Tarkeat kiireet" ja "suorittamista vaativat asiat" ajavat paalle. Denguebrothers ei luonnollisestikaan usko tuollaiseen elamaan! Haha! Hajotkaa pakkaseen!Kiireellista elamaa Dengue-brothers vastustaa passiivisesti olemalla tekematta mitaan ja chillailemalla riippumatossa, beachilla, kuppiloissa, huteissa ja toisinaan myos rantakivilla pojottaen. Mika onkaan ihmeellisempaa kuin vaivaton tavallisuus ja ihmeellisyyden totaalinen puuttuminen. Riippumatto on alfa ja omega. Kaiken alku ja loppu. Palmun lisaksi se on reissaamisen ja kiireettoman elaman symboli. Kolmas symboli on lungi, johon retkikuntamme pukeuttuu taalla lahes poikkeuksetta. Taalla ei ulkonaosta valiteta, silla se kuuluu babyloniin. Jokainen taalla on yhta polahtanyt. Helppous on paivan sana ja se on rentoutumisen ydin. Ja kuten me olemme jo aikaisemmin todenneet, tallaista pitaisi ihmisen elaman olla, aina ja poikkeuksetta.

Dengue-brothers jatkaakin rentoutumistaan Goalla, eika tieda paremmasta elamasta. Peace brothers!

"zzzz.."
-helppouden aani

-Jussi(vapauden lapsi)