Denguebrothers

Denguebrothers on palannut Suomeen. Denguebrothers kärsii kulttuurishokista. Missä ovat hymyilevat ihmiset? Missä lämmin tuulenvire? Missä ovat kaikki ne uudet asiat, joihin juuri totuimme? Ne jäivät jonnekin eiliseen, ja nyt meillä on edessä oleva tuntemattomuus. Ja sitä kohti käymme. Muuta mahdollisuutta ei ole.

Mitä jäi käteen? Ostettua materiaalista ihanuutta, rusketus, valokuvia. Ehkä jotain syvempää ymmärrystä, joka aukeaa kenties vasta pitkän ajan jälkeen. Miksi Denguebrothers on olemassa, miksi se syntyi, miksi se nyt poistuu, poistuuko se? Kotiinpalaaminen herättää kysymyksiä, eikä niihin ole aina vastausta.

Tämä on viimeinen blogikirjoitus Denguebrothersilta. Tähän loppuu blogimme. Haluamme kiittää Teitä, jotka olette lukeneet seikkailuistamme Intian syövereissä. Olemme nauttineet kommenteistanne ja oikeasti meistä tuntuu hyvälle, että meidän läheiset ihmisemme ovat halunneet lukea mitä meille kuuluu. Kiitos.

Näiden lauseiden myötä Denguebrothers muuttuu legendaksi. Palaamme "normaaliin elämäämme" vain huomataksemme, että ehkä se ei enää koskaan tule olemaan "normaalia". Denguebrothers on jättänyt meihin jäljen. Se on opettanut meitä. Se on kertonut meille, että unelmaansa pitää seurata - muutoin se ei toteudu. Haluammekin sanoa Teille, jotka olette blogiamme lukeneet: seuratkaa unelmaanne, pitakaa se mikä on tärkeää, ja hylätkää kaikki turha.

DON'T WASTE YOUR LIFE

Yhä nurkan takana jossain lie
jokin salainen portti tai uusi tie;
usein vaikka ne olen jättänyt taa,
tulee aika jolloin taivaltaa
minä viimein piilopolkuja näin
kuusta länteen ja päivästä itään päin.
-Frodo Baggings


- Denguebrothers

Lopun suunnitelmat

Nyt sita on sitten kotimatka kohtapuoliin alkamassa. Denguebrothers on eraassa nettikahvilassa tuhlaamassa aikaa ja valmistautumassa sirtymiseen kohti Margaota. Plani on seuraavanlainen. Tarkoitus ois ottaa bussi ekaks Panjimiin ja sielta sit tuonne Margaoon, josta lahtee illansuussa juna kohti legendaarista Mumbaita. Bussimatkat tulee olemaan lyhyita, ainakin kilometrimaaraisesti (suurinpiirtein 12+25). Juna lahtee vasta myohaan, joten minnekkaan ei ole kiiretta. Margaossa me tapaamme eraassa ravintolassa viela ystavamme Royn, joka tulee kanssamme samalla junalla Mumbaihin. Tapaaminen on sovitu kello kuudeksi paikallista aikaa. Sielta sitten suunnistamme porukalla ja luultavasti taksin tai riksan avustamana juna-asemalle ja ah! aina niin ihanaan 2 class sleeperiin.

Aamulla olemme sitten perilla Mumbaissa, jos kaikki menee putkeen. Siella etsitaan sitten joku kamanen hotelli tai muu majapaikka ja jatetaan kamat sinne. Ensisijaiset kohteemme ovat legendaariset Sea Shore hotel ja Maria lodge. Saa nahda loytyyko vapaita huoneita.. Tahan voi tietty menna oma aikansa, varsinkin jos meininki on Mumbaissa pysynyt ennallaan. Seuraavaks me aletaan hoitaa viimeisia juoksevia asioita joita on jonkin verran viela jaljella ja luultavasti sykitaan enemman tai vahemman. Tarkoitus ois myos kayda syomassa Bhelpurit Chowbattylla ja ottaa bisset Leoboldilla. Jos aikaa jaa niin luuppaillaan myos jotain viimeisia tuomisia.

Siinapa se sitten. Illalla nukkumaan ja heratys keskiviikon puolella kaiketi jotain vailla 3 yolla. Siita sit kamat kantoon ja taksilla lentokentalle, jossa ois tarkoitus olla kolme tuntia ennen lennon lahtoa, eli viidelta. Jos kaikki onnaa hyvin, niin kasilta Denguebrothers nousee finnairin koneella taivaalle ja ottaa suunnan kohti HELSINKI VANTAATA! Siella sita sitten ollaan akillisten laskujen mukaan joskus klo 1300 suomen aikaa. AAAAAARRGGGHHH!!!!! Pala nousee kurkkuun.

"Ou shit ou fuck, voi vit*u miten lutka keli!"
-eraan alikessun sanonta ja samalla myos realistinen oletus Suomessa vallitsevasta saasta

-Jussi (matkalla 'kotiin')

Kun aika palaa

Olihan se tiedossa, etta nama paivat saapuvat. Alusta asti on aika, tuo pirullinen syojatar ollut meita vastaan. Kolme kuukautta tayttyy ja lentokone kantaa meidat pois ensi keskiviikkona. On aika kaantaa sivua ja kohdata uudestaan vanha elama. Eika oikein kiinnostaisi. Monestakin syysta. Mutta kaikki paattyy aikanaan, kivatkin jutut.

Eilen lahdimme ah niin ihanalta kotirannaltamme kohti pohjois-Goaa, ja haikeus, seikkailunhalu ja vatsanvaanto olivat paallimmaiset tunteet. Uuvuttamien bussimatkojen jalkeen lapi Goan tuhansien ja taas tuhansien kauneuksien saavuimme Calanguteen, Goan legendaariselle "alkurannalle". Taalta kaikki lahti, taman rannan hipit loysivat kultaisella kuuskytluvulla ja taalla on maailmaa parannettu ja pilvea poltettu Janis Joplinin ja vaikka kenen johdolla. Nykyaan tama on ihan kamala paikka.

Koska Calangute loydettiin ekana, tuli tasta myos eka pakettimatkojen uhri ja rauhalliset rannat ovat kaukana nykyisyyden kiireesta ja melusta. Nykyaan vain rikkaimmat lankkari-kimiraikkoset tulevat tanne. He ja miljoonat inkkarituristit. Inkkareista on nimittain mukava nahda paikka, joka on niiiin kaukana Intiasta, kuin voi maasta lahtematta menna. Ja taalla on myos Denguebrothers viettamassa viimeisia babylonin paon paivia. Miksi?

No onhan se kiva nahda paska mesta, niin osaa rispektata sitte niita hyvia mestoja enemman!

Mutta tosiasioita on vaikea paeta: kotia palaaminen ei kiinnosta yhtaan. Matkatoverini on lueskellut paljon muiden reissaajien kokemuksista ja niista kaikista loytyy yhteinen sanoma: kukaan, joka ei ole reissannu ei voi tajuta tata lappaa. Ymmarran sen nyt taysin. Ei tammosta ymmarra koto-Suomessa istumalla. Niinpa ei kiinnosta yhtaan kuunnella kaiken maailman " olivarmaanhullunsiistia!" juttuja. Kaikista eniten kaipaan omaa rauhaa, silla taman kaiken musertavuus iskee varmasti eniten juuri kotisohvalla istuessa.

Vaikka kuinka oman kampan rauhaan kaipaisinkin, niin eraiden....komplikaatioiden vuoksi se ei onnistu, vaan joudunkin suoraan leijonan luolaan. Aitin luokse.

Ei nimittain ole olemassa vastausta kysymykseen " minkalaista siella oli". Ei ole keinoa kertoa mika oli siisteinta, tai etta oliko kivaa. Ja aiteilla naita kysymyksia on liiikaaaaaaa. Kehotankin kaikkia, jotka naita kysymyksia pohtivat soittamaan Kilroylle ja varaamaan lennot. Paras keino on ite kokeilla, ei tasta muuten mitaan ymmarra.

Ainahan sita voi luupata Madventuresia ja lukea blogeja, ehkapa niista jotain kuvaa saa, mutta vain kokemalla itse voi kasittaa auringonlaskun taydellisyyden ja lampiman kesatuulen. Sanat eivat riita, kuvat eivat kerro; vain kokemus on jotain kokemisen arvoista.

On suorastaan naurettavaa, kuinka nopeasti sita on taas tartuttava kaikkeen turhaan, kun taalta palaa. Kesatyot, tuet, kampat, kaikki se paska vyoryy paalle lamauttavalla voimalla. Olenkin suunnitellut itselleni valittoman retriitin jonnekin kauas kaikesta, jonnekin, jossa voin pohdiskella kaikkea tapahtunutta. Kaikki on nimittain aika kattavasti unohtunut, ja se unohdus on turvamme nama viimeiset paivat.

Reissaajat sanovat, etta matkaan lahto on kuin huume. Sita on saatava lisaa. Ymmarran taysin. Onnellisimpia tuntemuksia olen tuntenut nimenomaan matkatessani. Ja mika voiman tunne valtaakaan, kun oikeasti tajuaa, etta milloin vain voi menna mihin tahansa! Maailmani on ollut niin pieni ja ongelmani niin suuria, mutta nyt olen huomannut etta maailma on valtava ja ongelmani mitattomia. Itse asiassa ongelmia ei ole, ja me kaytamme suurimman osan ajastamme niiden luomiseen.

Silti tiedan, etta kun palaan kotia, alan luoda itselleni taas lisaa ongelmia, ja niita vanhoja ei paassytkaan karkuun. Mutta silti nytpa tiedan, etta minun ei tarvitse! Minun ei tarvitse tehda ongelmia ja niista kylla aina selviaa. Kuinka tyhmaa onkaan olla ongelmiensa maarittelema!

Aikamme on loppumassa. Samoin myos kirjoittamamme blogi. Denguebrothers on kohta hiljaa. Mutta hiljaisuudessa piilee viisaus?

" Flames to dust, lovers to friends. Why do all good things come to an end? " - Nelly Furtado

Juho ( matkalla )

kielikielikieli

Matkamme alkaa ajallisesti valua kohti loppuaan. Shit! Paluu oravanpyoraan ja harmaisiin rutiineihin tulee olemaan armoton. Fuck! Eika kiinnostais yhtaan. Vitt*! Mutta minkas teet, ei kai siina auta kun rueta tahkoamaan lisaa massia, jotta paasee kohti uusia seikkailuja.. Mutta sita ennen lyhyesti tarinaa englannin kielesta.

Ennen matkalle lahtoa minulle itselleni eras suurimmista haasteista oli enkun tablaaminen. Osasin kylla lukea enkun kielisia kirjoja varsin kelvollisesti ja ymmarsin kielta varsin hyvin kun katselin sarjoja tai leffoja televisiosta, tuosta babyloniin keskeisimmin sitovasta Saatanasta. Ymmarsin myos kohtuullisen hyvin puhuttua enkkua, mutta vain hyvin puhuttua ja vain vahan murretta silaltavaa. Oman kielen tuottaminen oli minulle sitavastoin aivan valtava haaste, silla aina puhuessani sita mina tunsin unohtavani kaikki sanat, jotka normaalisti ymmarsin. Pystyin puhumaan englantia lahinna kohtuullisella tasolla.

Olin tietoinen kielen tuomista haasteista, mutta en pelannyt niita liika matkalle lahtiessani. Tiesin parjaavani ihan riittavan hyvin. "Mita se haittaa jos joutuu vahan selittamaan ja saatamaan, eihan taa oo kun elamaa." Suurin ongelma tulisi olemaan smalltalkissa muiden travellereiden kanssa. Sekin tulisi kylla hoitumaan omalla painollaan. Mumbaissa karu totuus iski sitten vastaan. "Nyt sita ei suomea sitten puhutakaan, vaan vierasta kielta koko ajan.." Puhuminen onnistui kuitenkin lahes ongelmitta. Diussa sitten paasimme ensimmaisen kerran tutustumaan kunnolla muihin travellereihin. Oli miellyttavaa huomata, etta ymmarsi lahes taydellisesti muiden puhuman englannin, mikali sattui kuulemaan toisten keskustelua. Useamman henkilon keskeisiin keskusteluihin oli vaikea ottaa osaa. Mina joudun toisinaan vielakin kaantamaan enkun paassani ja sitten vastauksen ja useimpien henkiloiden kanssa keskustellessa tama on hidasta ja turhauttavaa, silla joko joku toinen kerkiaa ensin sanomaan saman tai sitten asia on jo mennyt kokonaan ohi. Yhta kaikki, ietya rutinoitumista alkoi tapahtua.

Eniten koko reissun aikana on ollut hyotya kielen oppimisen kannalta varmastikin kahdenkeskisista keskusteluista ihmisten kanssa. Siina on ollut paremmin aikaa miettia mita sanoo ja tarvittaessa on mahdollisesti voinut kayttaa kiertoilmaisuja tai yksinkertaisesti kysya vaikkapa etta "what is a word for...?" Ja aina se on mennyt hyvin ja ongelmitta, silla ne jotka puhuvat minua paremmin on karsivallisia ja avuliaita (aivan niinkuin mina olen jos joku puhuu minua huonommin, tietenkin), eivatka suinkaan esimerkiksi epakohteliaita tai muuten vaan vitt*maisia. Ja puhuttaessa kahden kesken ihminen kohtaa aina toisen, eika silloin ole niinkaan valia miten puhe luistaa, silla se on loppujen lopuksi vain huvin pieni osa kanssakaymista.

Tiettya samaistumista enkkuun on alkanut tapahtua. Esimerkiksi nykya ei edes huomaa puhuvansa englantia toivottaessaan hyvaa huomenta tai kysellessaan kuulumisia jne. Sita huomaa kielen vaihtuneen vain jos huomaa, ettei yht'akkia tiedakaan miten sanoa joku asia. Lisaksi sita huomaa, etta meinaa puhua Junnulle enkkua aina silloin talloin. Hyvahyva. Haaste on taalla siis tullut kohdattua ja kohtaaminen on mennyt hyvin. Kielin puhuminen on siis alkanut luistaa oikein hyvin, vaikka jotkut asiat ovat edelleenkin hieman vaikeaita ilmaistavaksi tavalla, joilla ne pystyisi ilmaisemaan aidinkielta puhuttaessa. Mutta onhan tassa vuosia, joina harjoitella.

Nyt enkun tablaaminen tulee sitten vissiinkin jaamaan tauolle, silla paluu Babyloniin lahestyy. Saakin nahda, tuleeko lopullinen flippaaminen systeemiin kohdattua sitten kotona. Vai nieleeko jarjestelma jopa Denguebrothersin?

"HELLLOHEELLO!"
- joku tati Mumbaissa rohkeasti englantia puhumassa

-Jussi (puhemies)

Our time is running out!

Denguebrothers on hajonnut matka-ajan loppumiseen ja on tehnyt miehekkaan paatoksen vetaytya alasti aaltoihin.


Goan rantojen vedet ovat hellia ja lampimia. Ehkapa ne huuhtovat hajotuksemme pois. Denguebrothersit suunnittelevatkin taydellista retriittia aaltoihin, vahintaan 12 h tuntia meressa tauotta, silla koto-Suomessa vesi ei ole koskaan nain ihanaa. Ajatuksemme harhailevat. Yritamme seurata niita. Aaltoihin aaltoihin! Meri on ikuista!

" Yet I must admit, that there ain't nothing so beautiful like the melodies that you hear when you don't listen..." Beats and Styles

Juho ( Meren elava )

Hau hau!

Elaimet ovat ihania. Porroisia tai piikikkaita, sileita tai suomuisia; joka tapauksessa herttaisen lutuisia ja sympaattisia. Ihmisella ja elaimella on erikoislaatuinen suhde; me voimme oppia toisiltamme. Elaimet elavat keskuudessamme taysin luottavaisina ja tarjoavat meille rakkautta ja laheisyytta silloin kun sita tarvitsemme. Vastalahjaksi me ruokimme elaimia ja yritamme vaistaa niita liikenteessa. Kaikista elaimista lutuisin ja ihmiselle laheisin on lienee koira - tuo ihmisen parhaista parhain kaveri. Canis lupus familiaris. Intiassa tuo samainen rotu kuitenkin tunnetaan nimella Anus lupus kusipaamismus.

Intialainen koira on kusipainen. Sen sain kokea eilen illalla. Kylla nama lutuset villikoirat ovat niin ihkuja ja hellanlettaksia paivalla, mutta ootappa vaan ku pimea koittaa, niin kohta sinua ymparoikin vernehimoinen lauma haukkuvia v*ttupaita! Eilen nimittain paasin laheiseen kontaktiin naiden Anus lupuksien kanssa, kun kusipaisen koiralauman (nimi olkoon kuppakorvat) kusipainen alfauros "Syyhy" halusi maistaa, etta milta se pohojan pooka maistuu. Ja kyllapa siina tuli hienoja hetkia vietettya perkele.

Kaikki alkoi kun kavelin kotia viereiselta rannalta. Matka on noin kaksi kilsaa ja olen loytanyt mukavan oikoreitin, joka vie lapi semiviidakon. Se on oikein janna reitti, silla minusta tuntuu, etta kuljen sen joka kerta aina hieman erilailla. Joka tapauksessa olin nauttinut upeasta musiikkiesityksesta ja paatin reippaana miehena kavella jalleen lapi salaisten polkujen kohti kotirantaa. Kello oli vaikka kuinka paljon ja oli pilkkopimea. Onneksi minulla oli mukanani uskollinen ja lahes paras Petzl Tikka-otsalamppu, joka teki matkaamisestani huomattavasti helpompaa.

Olin paassyt jo melko lahelle omaa rantaani ja huomasin tyytyvaisena, etta villikoiria ei nakynyt. Koko viidakko oli ollut varsin rauhallinen. Yleensa koirat haukkuvat kovastikin, kun siella yossa yksin vaeltaa. Talla kertaa kaikki oli kuitenkin hyvin Shanti. Mutta...! Kavelin reppu selassani ja kadessa pitelin Petzlia. Vasemmalta puoleltani alkoi kuulua murinaa. En valittanyt. Yleensa se on vain murinaa, eika muuksi muutu. Jatkoin kavelya asfalttitielle, joka johti kohti rantaa.

Yhtakkia takaani kuului hopeanuolimaista sipsutusta. " Mita helevettia? " ajattelin ja kaannyin. Minua kohti juoksi vittumaisen nakoinen koira hampaat irvessa. Saatoin tulkita sen hienovaraisista nonverbaalisista signaaleista, etta se ei halunnut esitella taydellista kiillettaan, vaan imea vereni ja repia raajani erilleen. Se pikkupaska oli semmosen isohkon terrierin kokonen ja murisi juostessaan. Yleensa ne pysahtyy kun tulevat tarpeeksi lahelle. Tama pikkupaska ei kuitenkaan pysahtynyt, vaan juoksi hampaat kiiluen, murha mielessaan minua kohti. Valmistauduin.

Kaytin hyvaksi koettua valokikkaa ja sokaisin hurtan Petzlin valokiilalla. Se tepsi. Pikkupaska pysahtyi valokeilassa ja murisi kuin aalio. Sanoin sille etta menkoon hevon helevettiin ja jatkoin matkaani. Voi kunpa olisinkin tiennyt, etta kohtaamani pikkupaska olikin Kuppakorvien lauman tunnustelija, nimeltaan Perse. Onnellisen tietamattomana jatkoin matkaani, kunnes paasin kohtaan, jossa maantie yhtyy rantahiekkaan. Takaani kuului lisaa sipsutuksia. Talla kertaa useampia.

Kaannyin ympari ja nain ne. Siina oli Perse ja viisi muuta koiraa, jotka murisivat uhkaavasti ja juoksivat minua kohti. Eniten minua huoletti se, etta ne eivat haukkuneet, vaan suorilta paljastivat hampaansa ja juoksivat kohti. Edessani oli Kuppakorvien kaukopartio, Suolinkaiset. Se on selvinnyt useasta tiedustelutehtavasta kunniakkaasti ja nyt partio halusi lisata paanahkani kokoelmiinsa. Ne juoksivat silmat kiiluen Perseen johdattamina ja olivat kymmenen metrin paassa kun aloin huolestua.

Pysahdyin ja tuijotin koiria, jotka eivat hidastaneet. Oli selvaa, etta ne eivat aikoisi tulla silitettaviksi, joten minun taytyi toimia nopeasti. Tein vanhan kikan ja asetin Petzlini ampuma-asentoon. Armeija-ajoiltani mieleeni muistui tarkea neuvo: odota kunnes naet niiden kusipaiden kirput ennenku osotat. Odotin, etta Suolinkaiset paasivat lahella, Perse johdossaan, ja "avasin tulen".

Jalleen koirat pysahtyivat valokeilassa. Hyva, silla alkoi jo vahan huolettamaan, etta pitaako tassa alkaa vinguttamaan vammasia koiria. Yllatyksekseni koirat eivat kuitenkaan juosseet pois. Perse alkoi ulisemaan vammasta ulinaa, johon muut Suolinkaiset yhtyivat. Huusin niille ja olin heittavinani kivella. Silloin ne lahtivat kauemmaksi. Se yleensa toimii taalla pain, koska koiria heitellaan paljon kivilla ja sita ne osaavat pelata.

Jatkoin matkaani ja saavuin rannalle. Oli taysin pimeaa ja vain kuu ja tahdet valaisivat. Hieman huoletti tuo askeinen kohtaaminen ja paatin aseistautua. Otin kateeni puuhuilun, jonka ostin taalta muutama paiva sitten. Se ei ollut paljon, mutta olipa jotain milla huitoa jos tarve tulee. Uskoin kuitenkin, etta tarvetta ei ole, ja jatkoin matkaani. Voi kunpa olisinkin tiennyt, kuinka vittumaisen kuvan Perse olikaan tahan mennessa minusta antanu Kuppakoirien johtajalle!

Kavelin rauhassa kymmenisen metria, kunnes nain liiketta oikealla puolellani. Huoletti hieman, silla tunnistin liikkeen juokseviksi koiriksi. Ymparilla oli pimeaa, ja oli vaikea sanoa, etta olivatko nama niita samoja koiria. Jatkoin kavelya ja luotin siihen etta nama kusipaat eivat haluaisi haistatella. Sitten kuulin sen. Tuo pahamaineinen sipsutus takaani ja matala murina. Hyokkayksen aani.

Kaannyin jalleen ja nyt huolestuin todella. Minua kohti juoksi noin kymmenen koiraa hampaat irvessa ja vittumaisuus mielessaan. Oli selvaa etta nyt piti tapella. En kerennyt oikeastaan paljon suunnitelmia tekemaan, silla ensimmaisena kimppuuni yritti kohtalaisen iso, hiekan varinen kusipainen koira. Se oli Syyhy, kuppakoirien johtaja ja todellinen despootti. Turistien sille antaman ruoan avulla se oli kasvanut isommaksi kuin muut laumastaan ja nyt se halusi vittuilla Suomen kanssa. Se hyppasi minua kohti hampaat vammaisessa irvessa ja sen silmista kuvastui pentuaikojen ahdistus ja hylatyksi tulemisen tuska.

Kaikki tapahtui todella nopeasti. Huomasin huutavani kuin villielain ja huidoin Syyhya ja sen kusipaisia alaisia huilullani. Koirat yrittivat ymparoida minua ja minun piti koko ajan varmistaa selustaani. En ollut varsinaisessa hengenvaarassa, mutta pahoja puremia olisin voinut saada, eika paljon kiinnostanu lahtea lokaaliklinikoille tikattavaksi. Niinpa halusin tilanteesta pois mahdollisimman pian. Villikoirat eivat suurena joukkona ole mikaan leikin asia. Huusin ja yritin potkia koiria, ja yhtakkia ne kaikkosivat Syyhyn johdolla nakopiirini ulottumiin.

Aistini olivat terastyneet ja tunsin adrenaliinin veressani. Koirat olivat yrittaneet hyokata kimppuuni, ja pelkka sen tajuaminen alkoi vituttamaan niin, etta melkein huusin niiden peraan. Ajattelin kuitenkin vain jatkaa matkaani, silla sydamessani oli viela hieman rakkautta naita muka-ymmartamattomia luontokappaleita kohtaan. Kunpa olisinkin tiennyt, etta Kuppakoirien laumassa rakkaus on heikkoutta!

Jalleen huomasin liiketta oikealta sivultani. Siella juoksi koiria. Huolestuin, silla nyt niita oli enemman. Ne yrittivat koukata ja saartaa minut! Kiihdytin kavelyani, mika oli virhe. Takaani kuulin tutut sipsutukset, ja tiesin, etta kusipaat luulivat, etta lahden karkuun. Syyhyn johdolla ne juoksivat perassani. Edessani oli yhtakkia jotaki kahdeksan koiraa, ja takanani ainakin viisi. Hataannyin hieman, silla nama koirat eivat edes yrittaneet diplomatiaa; ne syoksyivat kohti.

Huilu kadessani ei enaa tuntunut kovin hyvalta aseelta. Huomasin sivullani ison kiven ja vaistomaisesti juoksin sita kohti. Juoksemisesta Kuppakorvat innostuivat ja yrittivat tarrata kinttuihini. Huomasin huutavani juostessani, ja tajusin etta namahan on vain koiria perkele ja niilta ei kannata juosta karkuun. Kaannyin nopeasti ympari ja paatin etta nyt aletaan sitte pelaamaan Kuppakorvien omaa pelia.

Karjessa hyokannyt Syyhy lahes sai napsaistua kadesta minua, mutta onneksi heilautin huilullani heikon lyonnin sita kohti. Osuin johonki, mutta lahinna se saikaytti Syyhya, kuin vahingoitti. Joku oli joskus kertonut minulle, etta jos joutuu koiralauman hyokkayksen kohteeksi, niin passiivisuus on perseesta. Taistelu taytyy vieda niiden kapisten kuonojen eteen. Niinpa lahdinkin kamalasti perkeletta ja vaikka mita alytonta huutaen juoksemaan laumaa kohti ja yritin potkia niita kusipaita niin kipeasti kuin saatoin. Muutamaan osuinkin ja niiden raukkojen ulina oli kuin musiikkia korvilleni.

Yhtakkia vasemmalta puoleltani kuului haukahdus ja vanha kunnon paskapaa Syyhy yritti hypata kimppuuni. Vasemmassa kadessani oli Petzlini, ja vaiston varaisesti huitaisin silla sita kusipaata niin kovaa kuin saatoin. En osunut, mutta Petzlista irtosi patteriluukku ja kolme AAA-paristoa lennahti pain sen vammasen koiran kirsua. Osuma! Syyhy oli ihmeissaan ja vinkaisi peloissaan. Omaksi ihmetyksekseni ymparillani kuitenkin oli viela koiria, jotka syoksyivat vuorotellen minua kohti. Niiden moraali oli jarjettoman korkealla, ja minun piti keksia jotain, silla oli vain ajan kysymys kun joku niista onnistuisi upottamaan paskaiset hampaansa suloiseen suomalaiseen lihaani. Sita seuraisi vittumainen reissu lekurille ja vaikka mita komplikaatioita, joten paatin etta nyt on aika toimia.

Otin hiekalta ensimmaisen kateeni sattuneen esineen ja lahdin se kadessa juoksemaan silmittoman raivon vallassa kohti koiria. Yritin saada ne pelkaamaan ja kaikkoamaan. Juoksin ja huusin ja huomasin etaisesti, etta kadessani oli pieni pullo. Samalla hetkella kun tajusin taman, huomasin myos tutun valkoisen hahmon. Se ei ollut enkeli, vaan eras karvainen kusipaa nimeltaan Perse. Lukitsin Perseen kohteekseni ja lahdin juoksemaan sita kohti. Ymparillani koirat haukkuivat ja yrittivat napsia, mutta ilokseni Perse saikahti niin paljon yhtakkista raivoani, etta jahmettyi paikalleen.

Kohdistin parhaan banaanipotkuni sen pikkupaskan kylkeen ja voi etta sita tyydytysta, minka sen ulina sai aikaan. Se ulina myos synnytti haluamani vaikutuksen; Kuppakorvien moraali hupeni olemattomiin ja ne juoksivat ulisten karkuun. Heitin pullon niiden peraan. Huomasin, etta olin itsekin huutanut ja murissut niin ku joku saatanan elain, ja aaneni oli kahea. Se on vielakin kahea. Koirat kaikkosivat nakymattomiin ja teki mieleni metsastaa ja tappaa ne pikkukusipaat litistamalla niiden sairaat ja tautiset aivot niiden rumista, kirppuisista kalloista. En kuitenkaan tehnyt niin, vaan otin loytamani pullon suojakseni ja jatkoin nopeasti kohti kotimokkia.

Onnekseni Kuppakoirat eivat palanneet. Toivottavasti mursin edes yhden kylkiluun edes yhdelta koiratla, silla sen verran rasittavia ja oikeasti vaarallisia nuo otukset taalla voivat olla. Denguebrothers varoittaakin, etta Intiassa ei kannata yksinaan pimeilla seuduilla liikkua ilman katta pitempaa, silla joka vuosi tuhannet ja taas tuhannet joutuvat naiden kusipaisten Anus lupusten hyokkaysten kohteeksi. Kantakaa mukananne vaikka kivia, ne ovat hyva turva, silla koirat pelkaavat lentavia esineita.

Joka tapauksessa allekirjoittanut on nyt joutunut poistamaan kaiken rakkauden katukoiria kohtaan, ja tarvittaessa on valmis monottamaan naita vittupaita pain kirsua. Juttelin tanaan paikallisten kanssa, ja villikoirat ovat oikea akuutti uhka taalla Goalla, eika minun tapaukseni ollut mitenkaan ainutlaatuinen. Viime aikoina koirat ovat kasvaneet isommiksi ja vahvemmiksi, koska rikkaat, laskit turistit ruokkivat niita mm lihalla, jonka sisaltamilla proteiineilla niista kaikista tulee hopeanuolia. Ennen koiria ammuskeltiin kuoliaaksia syyskuisin, mutta nyt kaikenmaailman hipit, joiden rastoja villikoirat eivat ole yrittaneet irti repia, ovat estaneet taman toiminnan. Senpa takia koirien populaatio kasvaa ja kasvaa. Humaanisuus nurkkaan ja Fuck The Animals olkoon ohjesaantona!!

Kaikki on kaikista koiruuksista huolimatta hyvin, eika koirat saanu naarmutettua herkkaa hipiaani. Tasta lahtien kannan mukanani kenttalapiota ja kirvesta, jotta voin teloittaa ja haudata kaikki kimppuuni hyokkaavata kusipaakoirat. Ehkapa viela koittaa aika, jolloin ihmiset ja villikoirat voivat elaa kuin veljet keskenaan, mutta se aika ei ole viela! Sita odotellessa olen sataprosenttisesti kissojen kannalla.

" Who let the dogs out?! "

Juho ( kissaihminen )

Ei mitaan lukemisen arvoista 2

Taalla sita ollaan, Intiassa. Me ollaan Goalla, me ollaan rannalla. Nyt taytyy suorilta sanoa, etta ei ole mitaan mista kirjoittaa. Elama on niin helppoa vaivatonta. Kaikki on tavallista ja ihmeellista. Ei ole siis mitaan sanottavaa, jokainen voi katsoa elamaa itse ja huomata sen mita voi huomata. Denguebrothers paatti tastakin huolimatta kirjoittaa jotain itseaan ja uskollisia lukijoita viihdyttaakseen. Valokuvia!Kuvassa on puu. Kyseinen puu ei olekaan mika tahansa puu, vaan se on palmupuu. Samanlaisia puita on rannallamme useita ja niita me katselemme ja ihailemme tauotta. Toisinaan kyseiset puut ruokkivat meita kookoksillaan. Kauniimpa puuta saa etsia. Kyseinen puu on eras vapauden ja reissaamisen symboli. Siksi se ei esiinnykaan pohjoisen Babylonissa kun vain ja ainoastaan kuvissa. Kyseista puuta ihmiset sitten katselevat ja samalla he haikailevat huokaillen vapaata elamaa ilman kiiretta ja ongelmia. Tama jaa tietenkin lahes aina heilta haaveeksi. "Tarkeat kiireet" ja "suorittamista vaativat asiat" ajavat paalle. Denguebrothers ei luonnollisestikaan usko tuollaiseen elamaan! Haha! Hajotkaa pakkaseen!Kiireellista elamaa Dengue-brothers vastustaa passiivisesti olemalla tekematta mitaan ja chillailemalla riippumatossa, beachilla, kuppiloissa, huteissa ja toisinaan myos rantakivilla pojottaen. Mika onkaan ihmeellisempaa kuin vaivaton tavallisuus ja ihmeellisyyden totaalinen puuttuminen. Riippumatto on alfa ja omega. Kaiken alku ja loppu. Palmun lisaksi se on reissaamisen ja kiireettoman elaman symboli. Kolmas symboli on lungi, johon retkikuntamme pukeuttuu taalla lahes poikkeuksetta. Taalla ei ulkonaosta valiteta, silla se kuuluu babyloniin. Jokainen taalla on yhta polahtanyt. Helppous on paivan sana ja se on rentoutumisen ydin. Ja kuten me olemme jo aikaisemmin todenneet, tallaista pitaisi ihmisen elaman olla, aina ja poikkeuksetta.

Dengue-brothers jatkaakin rentoutumistaan Goalla, eika tieda paremmasta elamasta. Peace brothers!

"zzzz.."
-helppouden aani

-Jussi(vapauden lapsi)

Eilinen eli 1.4.

Osalta lukijoista saattoi eilen jaada huomaamatta, etta paiva oli 1.4. eli APRILLIPAIVA. Kyseisena paivana tehdaan toisinaan aprillipiloja. Niinpa Dengue-brothers viela kaiken varalta vakuuttaakin, etta mitaan flippaamista elaman energioihin ja olemassaolon ihmeellisiin ulottuvuuksiin taalla ei todellakaan ole valitettavasti tapahtunut, vaan elama jatkuu normaalisti ja laiskasti ilman huolen haivaakaan. Eilinen teksti oli siis aprillipilaa. Aurinko on korkealla ja polttaa kuumasti. Merivesi on uskomattomasta lammostaan huolimatta vilvoittavaa ja juomat ovat kylmia. Kaikkialla on rauhallista. Ainut mika huolettaa, on ajatus Babyloniin palaamisesta. Mutta sinne on viela pitka aika. Riippumatossa keinuminen on elaman tarkoitus. Nyt ei jaksa kirjoittaa, silla ei ole mitaan sanottavaa. Kaikki on hyvin.

"How easy can life be?"

-Jussi

Mita tapahtuu?!

Nyt on pari paivaa ollut semmosta outoutta taalla Goalla, etta on pakko kertoa. Kaikki alkoi sen " hiljaisen paivan" ja sen oisen tulipalon jalkeen. Outous koskee lahinna matkakumppaniani Jussia ja voi vaikuttaa aika uskomattomalta. Han ei nimittain ole ollut oma itsensa viime paivina. Se hiljainen paiva sai hanet flippaamaan tai jotain.... Se ei oo tehny mitaan muuta kuin istunut eraalla kivella rantakalliolla ja tuijottanut merta. Tama on sitten ihan outoa settia mika seuraa, mutta Intialla on tapana saada ihmiset flippaamaan. Kai.

Mutta tosiaan Jussi on ollut todella outo koko eilisen ja sita edeltavan paivan. Jotaki se aluksi selitti, etta sen taytyy oppia olemaan olematta, tai jotaki. Sitten se meni istumaan kivelle ja jai tuijottamaan merta. Siina se pojotti eika puhunut. Yritin sille puhua, mutta se vaan on hiljaa. Aluksi luulin etta se vaan ukottaa, mutta kun se ei sitten eilen edes syony mitaan, niin alkoi huolettamaan. Yritin sita saada reagoimaan, mutta ei. Aivan outoa! Se vaan tuijotti merta silmat sillain oudosti ristissa.

Sitten ku tuli ilta, niin se yha vaan pojotti. Menin sille, etta aikooko se nukkua kivilla vai mita, mutta se oli vain hiljaa. Alko jo arsyttamaan, ku en ymmartany mitaan. Tonasin sita sitten vahasen, mutta ei vielakaan mitaan. Ihan niin ku se olis transsissa tai jotain. En keksiny mitaan muuta ku sitte istua siihen viereen. Aurinko oli laskenu ja oli ihan pirusti hyttysia siina ymparilla. Yleensa Jussi aina hajoaa niihin, mutta nyt se vaan oli paikallaan, ja otokat kiersi sen tai jotain.

Kavin sanomassa meidan naapurille Roylle, etta Jussi on sairas tai sekasin tai jotain ja se tuli kanssani kattomaan. Roy on perehtyny kaiken maailman energia-juttuihin ja muihin new-age hippiskeneihin, ja se luulee tietavansa mika Jussilla on. Jotakin se selittaa, etta Intian maaperan energiat vaikuttaa mieliin, jotka haluaa avautua. Kerran se oli nahnyt Etela-Intiassa, kun joku oli just samanlailla pojottanut eraalla kalliolla, ikaan kuin maan energian sitomana. Kysyin etta mitenka tassa nyt tehdaan, kun yo tulee ja se ei ole syonytkaan. Roy meinasi, etta nama mystiset energiat jotenki ruokkii sita sillain, etta se ei tarvi ruokaa. Vahan kylla epailyttaa koko juttu!

No ei se suostunu siita nousemaan, ja siihen tuli pari inkkariakin ihmettelemaan ja yritin selittaa etta ystavani meditoi. Kello alkoi olla jo lahemmas puolta yota kun toin Jussille viltin ja jotaki syotavaa. Ajattelin etta prkl jos se aikoo pojottaa yon niin pojottakoon. Siinapa tavoitelkoon valaistumista tai jotain. Roy oli mennyt soittamaan isalleen Hollantiin, joka on jonkinasteinen henkiparantaja tai jotaki, mutta se ei saanu sita kiinni. Virittelin sitten siihen kalliolle nuotion ja alkoin siina viltillani potkottamaan. Oli oikeasti tosi pelottavaa, kun toinen vaan istuu eika reagoi mihinkaan. Valilla se aina hyvin hitaasti rapaytti silmia.

Nukahdin jossaki vaiheessa ja herasin tanaan aamuyosta loytaakseni Jussin yha istumassa! Ei se ollut hievahtanutkaan! Vttu! Yritin puhua ja tonin sen kuimoonkin, mutta vaikka se makasi maassa, niin ei mitaan reaktiota. Yritin ottaa sen jalat pois lotuksesta, mutta ne oli tosi tiukasti kiinni, enka ilennyt vaantaa. Juoksin mokillemme ja heratin Royn. Se tuli kattomaan ja oli kans hyvin ihmeissaan. Se kerto, etta se Etela-intialainen heppu oli pojottanut melkein viikon putkeen, jonka jalkeen se oli vain yhtakkia noussut ja sanonut" om mani padme hum " ja kavellyt pois. Se on nimeltaan saddhu Girnar-baba ja se on uusimpia hengellisia johtajia Keralassa, jossa niita muutenkion on aika paljon. Mutta aivan alytonta!

Royn kanssa paatettiin, etta ei hairita Jussia, silla se Jussi jonka tunnemme saattaa olla poissa tai jotenki tavoittamattomissa. Roy sano, ja olen itekki lukenu ja kuullut, etta kun henkilo jotenki vastaavanlaisesti heraa, sen koko persoona voi taysin muuttua. Mutta tama on kylla jo aivan perseesta, silla huolettaa tuo Jussin kohtalo. Pari tuntia sitten se viela istui ja tuijotti. Meidan majapaikan muutkin tyypit on jotku kuullut hanesta ja sita kay aina valilla joku kattomassa. Ei se suostu syomaan tai juomaan tai mitaan. Ihan muutamia tilkkoja sille saa juotettua vetta, mutta sekin taytyy oikeasti kaataa alas sen kurkusta. Aivan friikkia, mutta jotku inkkarit sanoo, etta taalla Intiassa tammosta tapahtuu joskus. Ei kylla mitaan hajua, etta miten tasta eteenpain. Pitaiskohan se vaan jattaa tuohon olemaan, kunnes se nousee?

Katsoin tassa netista juttuja vastaavanlaisista tapauksista, ja niissa kaikissa on se yhteinen tekija, etta se "uhri" ei syo eika juo ja on tosi passiivinen. Wikipediassa mainittiin, etta tiedemiehet uskovat etta se on jonkinlainen itsesuggeroitu psykoosi, joka voi parhaimmillaan kestaa jopa viikon! En tiija etta onko tama nyt hyva vai huono juttu... Paatin, etta jos Jussi ei iltaan mennessa syo tai juo mitaan oma-alotteisesti, niin soitan paikalle jonku laakarin tai jotaki.

Sen silmat on todella sumeat ja se ei mitaan reagoi. Ehka Jussi on vaan jotenki mietinnassa tai meditatiivisessa tilassa tai jotain. Semmoisesta se ainaki oli puhunut ja halusi sina hiljaisena paivana saavuttaa. Mutta en tiija, tama alkaa kaikki olla jo liian outoa. Taytyy menna nyt kattomaan etta mita sille oikein kuuluu. Jannittaa vaan, etta mita tapahtuu, ku se viimein siita istualtaan ylos nousee.

Juho

Tie rauhaan?

Toissapaivana meressa uiskennellessa sai Denguebrothers oivallisen idean. Viettaa paiva hiljaisuudessa. Itse asiassa tuo idea sai itsellani alkunsa jo hieman aikaisemmin riippumatossa kirjaa lueskellessani. "Kuinka mielenkiintoista olisikaan olla koko paiva lukematta ja tekematta yhtaan mitaan!" Siihen kun sitten lisaa viela ajatuksen, etta puhuu mahdollisimman vahan ja keskittyy omien ajatustensa tarkkailuun, niin alkaa idea olla valmis. Pohdimme ideaa Juniorin kanssa ja se kiinnosti molempia. Naapurinmokin Roy paatti osallistua hiljaiseen kokeiluumme kuultuamme suunnitelmistamme, samoin eras saksalainen keski-ikainen hippipariskunta, jotka omalta osaltaan tunsivat vetoa hiljaisuuteen. Niinpa meita oli yht'akkia viisi taman idean kimpussa. Sovimme, etta emme puhu keskenamme, ellei tarve sita vaadi ja etta puhumme muillekin ihmisille vaan sen minka on tarvis. Taydelliseen puhumattomuuteen emme siis paattaneet ryhtya.

Eilen aamulla herasin ja siirryin riippumattoon katselemaan elamaa. Mitaan ei tapahtunut. Ajatukset pyorivat paassa. Annoin niiden kulkea ja yritin katsella niita. Siita ei tullut yhtaan mitaan. Paassani oli koko ajan tunne, etta siella tapahtuu ja paljon. Rauhoittuminen oli siis vaikeaa. Nain Royn ja me nyokkasimme toisillemme hymyillen. Juhokin valui paikalle ja omaan mattoonsa. Aloin havainnoida luontoa. Tarkkailin lintuja ja kuuntelin niiden laulua tai pikemminkin raakynaa, silla olivathan kyseessa varikset. Jatkoin ajatusteni kuuntelua ja tutkimista. Niissa ei tuntunut olevan mitaan jarkea. Ne vain toistivat ja toistivat itseaan ja saivat minun oloni levottomaksi. "Mihin vit*n typeryyteen sita on taas itsensa sotkenut..olipahan taas fiksu idea.." kavi mielessani. En nimittain keksinyt mitaan, mihin ajatukseni keskittaa. Toisaalta se oli tarkoituskin. Ajatusten tarkkailu ja havainnointi.

Pulahdin uimaan. Uin kahdesti. Tama on tietenkin "tekemista", eika pelkastaan olemista, mutta sallin sen itselleni sen virvoittavan vaikutuksen vuoksi. Soin kerran js toisenkin. Pojotin. "Mika helvett* se on kun ihminen ei osaa istua hijaa ja olla paikallaan?" "Miksi minulla on levoton olo? Mika estaa minua olemasta tyytyvainen vallitsevaan hetkeen? Olen nuori ja terve, elan unelmaani ja olen paratiisissa, kaikki on kohdallaan, mutta miksi mina en osaa olla hiljaa?" Voitte arvata, etta arsytti. Eniten tietenkin arsytti oma arsyyntyminen. Mieleeni herasi vanha kysymys, jonka niin useat ovat ennen minua kysyneet: "Miksi ylipaataan tehda mitaan, jos ei saa istua hiljaa?" Onko tekeminen (oli se sitten tyo, harrastus, intohimo jne) todellisuudessa vain hiljaisuuden pakenemista? Onko se kyvyttomyytta olla tyytyvainen? Onko se pelkuruutta? Ehka menneisyyden haamujen pakenemista?

Omaksi onnekseni voin puhtain sydamin sanoa, etta mina olen luurankoni kaapeista raivannut ja menneisyys ei minua enaa pelota. Olen sinut sen kanssa. Nain ollen en ainakaan tietoisesti paennut mitaan. Mutta miksi siis tyytymattomyys? Yritinhan ainakin parhaani ollakseni hiljaa, hiljentyakseni. Miksi mina en osaa olla hiljaa? Ehka hiljentyminen oli keinotekoista? Sita se luultavasti olikin ainakin osittain, silla tietaakseni todellinen hiljentyminen on mielen hiljentymista. Yhta kaikki, nyt minulla olisi oivallinen tilaisuus tutkia kyseista tapausta. Helppoa tama ei ollut. Valilla mieleni teki alkaa kiljumaan ja raivoamaan ja tuli olo, etta minun tekisi mieleni "riisua itseni paaltani". Mieleeni tuli pohdiskelma, jonka eraan saksalaisen ajattelijan kerrotaan mietiskelleen paassaan juuri ennen valaistumistaan ollessaan suuressa kriisissa elamansa kanssa: "I cannot live with myself any longer. Am I one or two? If I cannot live with myself, there must be two of me: The 'I' and the 'Self' that 'I' cannot live with. Maybe only one of them is real." Pystyin helposti samaistumaan ajattelijaan, mutta se ei auttanut pohdiskelujani.

En tuntenut halua paeta tilannetta ja alkaa esimerkiksi lukemaan jotain. Halusin mieluummin olla paikallani ja tutkia ongelmaa. Halusin ymmartaa. "Tassa on jotain mita mina en tajua, haluan ymmartaa, etta mita se on". Mielen voi rauhoittaa ainakin kahdella tavalla. Toinen on se, etta tarkkailee ajatuksia ja seuraa niita sivusta. Olen onnistunut tassa joskus ja se on hyvin rauhoittavaa, mutta useinmiten vaikeaa. Toinen keino on keskittya yhteen asiaan ja saada nain mieli hiljentymaan. Tama lienee tuttua kaikille. Molemmat keinot viehattivat minua. Yleensa jalkimmainen keino on helpompi, mutta syysta tai toisesta mina en keksinyt mitaan mihin mieleni keskittaa. Osasyy oli siina, etta halusin keskittya johonkin filosofiseen ongelmaan (enka pelkastaan mihin tahansa asiaan, olihan tanaan eraanlainen itsetutkiskelupaiva), mutta eilen en yksinkertaisesti keksinyt sopivaa, vaikka toisinaan yritinkin. Niinpa pitaydyin enemman ensimmaisessa keinossa. Se ei onnistunut alkuunkaan. Se olisi vaatinut paljon suurempaa keskittymista ja yksi kokonainen paiva on tottumattomalle aivan liian pitka aika.

Vasta auringonlaskun aikoihin alkoi mieleni rauhoittua. Paiva oli ollut erikoinen ja yllattavan raskas. Kuitenkin kun asetuin istumaan hiekalle ja asettelin jalkani lotukseen ja kun tuijotin suoraan aurinkoon ja annoin itseni olla alkoi mieleni vahitellen rauhoittua. Muutama tuttu ajatus koskien ihmisen olemusta alkoi saada tilaa ja tulla vallitseviksi, rauhoittaen nain mieltani. Jatkoin mietiskelya tuojottaen tahtiin ja pohtien ajatusten luonnetta. "What is this thought? Where did it come from? And to whom? To me. And Wo am I?" Pysyin talla kertaa erityisesti kahdessa ensimmaisessa lauseessa. Uskomatonta, mietin, kuinka taydellinen ajatusketju voi olla. Filosofiaa parhaimmiillaan.

Loppuilta meni nopeasti. Menin nukkumaan aikaisin ja vasyneena. Uni tuli nopeasti. Paivasta jai kateen muutamia ajatuksia. Ensiksikin kysymys: "Onko tekeminen pelkastaan pakenemista? Jos on niin minka? Vallitsevien olojen? Jos nain on, niin mita tasta hetkesta puuttuu, mika estaa minua olemasta onnellinen tassa ja nyt?" Vai kuuluuko ihmisen luonteeseen tehda jotain koko ajan ja ikuisesti tavoitella jotain uutta? Pitaako se ihmisen elossa ja "jarjissaan". Tama ajatus ei minua miellyta, silla silloin ajatus rauhasta olisi mahdoton. Toiseksi, kyseisenlainen hiljainen paiva on keinotekoinen, eika se ole todellista hiljentymista. Olosuhteet pyrittiin hiljentamaan, mutta oikeasti se mika merkitsee, on mielen hiljentaminen. Seuraakin kysymys: "Kuinka hiljentaa mieli?" Omien kokemuksieni mukaan tama ei ole kovinkaan helppoa. Toisinaan minussa heraa tarve hiljentya ja silloin hiljentyminen on helpoin asia maailmassa, mutta muutoin se tunnustaa olevan vaikein.

On myos mahdollista kysya, etta onko mielen hiljentamisessa ylipaataan mitaan mielta? On. Se on ainoa tie rauhaan eli onnellisuuteen. Nain ainakin vaittavat kaikki uskonnot pukien hiljentymisen eri sanoihin. Toisille se on hiljentymista, toisille rukousta, toisille meditaatiota. Uskonnoista piittaamattomatkin kaipaavat rauhoittumista. Yhta kaikki rauha on saavutettavissa vain hiljentyessa, silla loppujen lopuksi mita muuta rauha onkaan, kuin vapautta itsesta ja ajatuksista. Se on vapautta mielipiteista ja tunteista ja uskomuksista, se on puhdasta olemista kauneimmillaan.

Eilisesta voidaan viela kaiketi sanoa se, etta hiljentymispaiva oli mielenkiintoinen ja ehdottomasti kokeilun arvoinen. Tanaan minulla on ollut paljon parempi olla kuin eilen, mielenikin on ollut rauhallisempi. Ehka hiljentyminen on tapahtunut itsestaan? Ehka sita ei voi pakottaa. Ehka olosuhteiden muokkaaminen ei auta? Ehka niita ei muokattu tarpeeksi? Eilinen oli valilla tuskaa, mutta kaikesta vuodatuksesta huolimatta valilla myos riemua. Se oli kuin unta ilman merkitysta. Ehka elama on juuri sita.

"Mind cannot control mind."
-Ramana Maharshi

-Jussi(no teaching, no teacher, no student)

Hiljaa hyva tulee...

Eilinen paiva kohoaa Denguebrothersin Outojen Paivien Listalla karkikolmikkoon. Kumpikaan meista ei olisi osannut arvata mita tuleman piti, kun eilen aamulla hieroimme aamuhamyisyydet mielistamme ja kohtasimme aamuauringon paratiisimaiset sateet. Kaikki oli hyvin, mikaan tuulessa tai aalloissa ei viestinyt mistaan muusta kuin taydellisyydesta. Mutta emmepa olisi uskoneet mita tuleman piti!


Ihan ensiksi on kerrottava, etta eilinen paiva oli niin sanottu hiljentymisen paiva. Tama tarkoittaa sita, etta paatimme Jussin kanssa olla puhumatta mitaan, tai ainakin mahdollisimman vahan koko paivan ajan. Tama ei suinkaan johtunut siita, etta kuukausien yhdessaolo olisi hiertanyt valejamme, vaan silla oli syvempi merkitys, josta Jussi itse selittanee tuonnempana. Joka tapauksessa olin valmistautunut viettamaan ihanan chillin paivan hiljaisuudessa, suurin aktiviteettini hellia itseani pitkilla riippumattotuokioilla ajatellen tekematonta proseminaaria ja kaikkia niita muita mielenkiinnottomia entisen elamani aatoksia. Voi kuinka kaukaiselta kaikki nuo hossotykset kursseista ja mitanenytolikaan....opintopisteista tuntuukaan! KELAt ja HOPSit ja muut hyvinvointiyhteiskunnan merkit ovat mielestani suloisesti haipymassa, ja jaljelle jaa autuus. Ah....


Mutta aivan niin! Paivani alkoi hiljaisella aamupalalla, jota nautin hiljaisesti paivakirjaani kirjoitellen ja hiljaisesti pilvien liikkeita tarkkaillen. Paivan edetessa hiljaisuudessa, huomasin vaeltavani viereiselle rannalle, joka eroaa omastamme taysin. Meidan rantamme (kylla olemme julistaneet sen Suomelle kuuluvaksi, koska olemme isanmaan toivoja prkl!) on tunnelmaltaan taysin relaksoitunut ja parayttynyt ikivanhasta hibanotsimenneisyydestaan, kun taas tuo naapuriranta on jonkin kamalan okyhotellin omistuksessa. Siella ei inkkarit saa vaeltaa ja omistajaki taitaa olla perati venalainen (hakkaapaallepohjanpoikaperkl!).


Kavelin kyseista rantaa pitkin ja ihastelin sen upeaa kauneutta, kunnes nain sen karmivan hotellin. Ahneus ja kylmyys huokui tuosta ihmisen rakentamasta kompleksista ja valittomasti mieleni tayttyi negatiivisesta energiasta. Tassa oli jotain mataa. Kavelin hotellin ohitse ja kauhistelin sen asukkaita. Laskeja, omahyvaisen nakoisia rikkaita ihmisia, jotka eivat nayttaneet onnellisilta tai levollisilta, vaan pikemminkin ooo....tyhmilta. Ei ei ei. Denguebrothers ei voi hyvaksya tammoista luonnonkohteiden tuhoamista kamalilla, rikkaille lihaville ihmisille suunnatuilla "lomakohteilla". Kepeat mullat Hiltonien ja muiden sniikkilankkarien turmeluspesille.


Saavuin rannan paahan jossa oli aivan ihastuttavan kaunis laguuni. Koko ranta oli hylatty. Nain iso ranta, eika ketaan uimassa. Vahan aikaa odotin, etta venalaiset KGB:n Intian osaston agentit tulisivat soittamaan minulle siperialaista nyrkkiripaskaa, mutta onneksi nain ei tapahtunut. Sen sijaan nain uljaan kotkan. Sen lensi kamalan golf-kentan ylla ja naytti niin ylvaalta kuin kotka sellaista taustaa vasten ylipaatansa voi. Mutta sitten se kiljahti. Ja sen huuto oli kaikkea muuta kuin onnellinen. Kotka huusi minulle suruaan, se huusi suruaan siita, mita kaikkea pahaa ihminen on ahneuksissaan maallensa tehnyt. Tunsin todella suurta hapeaa. Minussa herasi viha tuota hotellia ja kaikkea siihen liittyvaa kohtaan ja teki mieleni huutaa. Hiljaisuusvalani kuitenkin vannotti, ja lahdin kavelemaan kohti kotirantaa.


Kotkan huuto kuitenkin kaikui ajatuksissani viela pitkaan. Oli pakko pysahtya pitkaksi aikaa miettimaan, etta mitaka helevettia sita ihminen kotipallolleen on tekemassa. Surukseni saatoin ajatella vain negatiivisa puolia. Luonto on meidan isantamme, ja me yritamme olla niin muka herroja etta! Voi etta minua arsytti katsoa sita hotellia ja lahdin kiipeamaan kalliokkoa, joka katki sisalleen salaisen reitin kotirannalle. Aikani kavuttuani ja seikkailtuani istahdin rantaveteen. Olin lapimarka, silla minun oli taytyny hyppia tyrskyissa kivelta toiselle, mutta taalla ei ole mitaan valia, oletko marka vai kuiva. Aurinko korjaa kaiken. Jumitin siina hiekalla ja paatin, etta alan lahjoittamaan rahaa jonnekki naista hippijarjestoista, jotka yrittaa pelastaa maailmaa. Jotenki ne vaan ei ole koskaan minua vakuuttaneet, mutta kun minulla kerran sita rahaa on, niin sama laittaa sita kiertamaan. Tama kuitenkin on ainoa kotimme tama iki-ihana Telluksemme. Aikani istuttuani syoksyin aaltoihin ja annoin niiden vieda huoleni ja murheeni mukanaan, niin kuin niin monesti ennenkin.


Majalle saavuttuani tapasin eraan ikivanhan hibanotsin Grahamin, joka aloitti muutama vuosi sitten soittamaan kitaraa ja tekemaan omia biisejaan. Han ei ole mikaan virtuoosi, mutta on hellyyttavaa kuunnella, kun vanha mies laulaa viihdyttavia folkkilauluja kuten " Coconut man stole my shoes " ja " My girl wants me to be a rock 'n roll man (but I don't think I can)". Graham on hengaillut taalla noin 300 vuotta ja jotkut sen biiseista on oikeasti suosittuja taalla Etela-Goalla. Joka tapauksessa Graham mainosti Open Mike-tapausta eraalla lahirannalla ja ilmaisten itseani mahdollisimman nonverbaalisesti, ilmoitin etta tulen paikalle. Kyseiset tapahtumat on aina siisteja, ja taalla nakee monesti ihan maailmanluokan muusikkoja jamittelemassa.


Illan alkaessa hamartamaan havahduin riippumatostani. Olin siihen pari tuntia sitten rojahtanut muka niin kamalan vasyneena kaikesta tasta hiljaisuudesta mietiskelemaan nakemaani kotkaa ja siihen liittyvaa luontoaidin rakkautta. Ilmeisestikin olin nukahtanut rauhalliseen, kiireettomaan uneen (sita sattuu taalla aina silloin talloin ja mita hauskimmissa paikoissa). Nousin ylos ja kiirehdin sovitulle rannalle. Siella oli jo taysi show menossa ja Graham lauloi laulua Rat-racesta ja sen syovyttavasta voimasta. Aivan huippu hippiukko! Lovely! Porukkaa oli baari pullollaan, lahes sata ihmista ja lava oli valaistu ja siella oli kitaraa ja djembea ja kaikkea. Tunnelma oli todella mukava.


Huomasin lavalla eraan keski-ikaisen pitkatukkaisen saksalaismiehen, jonka olin spotannut pari kertaa aikaisemminkin. Han on nimeltaan Folke tms ja on aivan uskomaton kitaristi. Folke on tullut Goalle 86-vuodesta lahtien ja on todellinen muusikko ja ex-hippeilija. Han on mm soittanut Wigwamin poikain kanssa taannoin ja opettaa tunnetussa musiikkikoulussa Kolnissa. Tama oli hanen viimeinen iltansa taalla, silla kone takaisin Saksaan perheen luo oli lahdossa. Han huomasi minut pian ja tuli luokseni. " Ach, so nice that you have come!" Han oli nimittain ollut paikalla kun olin soitellut jotain pari iltaa sitten samantapaisessa tapahtumassa. Folke selitti etta kaipasi muusikkoja tana iltana, silla han halusi jamitella. " No problem!" sanoin ja hymyilin. Pian siihen eksyi paikalle myos hollantilainen ystavamme Roy, joka on myos musiikkimiehia. Sovimme Royn kanssa, etta vedamme parit veisut ja sitten kutsutaan Folke lavalle ja soitetaan.


Ilta kului rattoisasti, ja yhtakkia oli vuoroni nousta lavalle. Porukkaa olikin yllattavan paljon ja tunsin hieman jannitysta mahan pohjassani. Taalla se Suomi-poika yksin seisoo lavalla kohdaten sata naamaa, joista yksikaan ei ole tuttu eika osaa Maamme-laulun sanoja. Noh, kerran sita vain eletaan. Otin kitaran ja lausuin omistavani seuraavan herkan balladin ystavalleni Folkelle(jota en oikeastaan ennen tata iltaa ollut edes tuntenut), joka lahtee kotia Saksan maalle. Biisivalintani oli, totta kai, Guns 'n rosesin tunnelmallinen Don't Cry. Alkoi melkein naurattamaan, kun ajattelin etta mita v*ttua oikein hommaan. Laulan gunnareita jollekki saksalaisukolle Goalla, satapaisen yleison edessa. Ja tamahan oli sitapaitsi hiljentymisen paiva! Noh, sellaista se elama joskus on: on aika olla hiljaa ja on aika ooo...laulaa gunnareita saksalaiselle miehelle.


Biisi sujui hyvin, vaikka nain silmakulmastani, etta Folke ei ollutkaan liikuttunut kyyneliin. Toisaalta lauluni kannustikin olemaan itkematta, joten onnittelin itseani onnistuneesta lauluvalinnasta. Mutta hauskaa se kylla oli, ja jalleen jotain kerrottavaa lapsenlapsille. Siina sitten ilta jatkui yha vahenevassa hiljaisuudessa, kunnes yhtakkia Folke ilmesti jalleen luokseni, ja sanoi etta haluaisi soittaa vikan biisin. Se halusi nimen omaan soittaa reggaeta, mutta ei muistanu yhtaan biisia. Siina sekunnin sadasosassa mieleeni juolahti eras ihastuttava Bob Marleyn veisu, jonka eras rakas ystavamme sendi sielta Suomen loskan keskelta paiviamme valaisemaan. Sanoin , etta Three Little Birds on ihan fuckin' brilliant, ja Folke sano, etta Wunderbar! Oli hieno fiilis ku koko baari laulo mukanamme, etta "Don't worry about a thing..."


Ja ilta jatkui jatkumistaan ja huomasin, etta olin eksynyt keskustelemaan puoleksi saksaksi ja puoleksi englanniksi Folken kanssa saksalaisesta filosofiasta. Han innostui suuresti, kun kuuli opiskelevani historiaa ja fiolosofiaa ja meilla olikin hyvin antoisat keskustelut, kunnes tama saksalainen keski-ikainen kitarasankari poltti yhden jointin liikaa ja paatti, etta hanen oli aika leijua kohti "vahemman huojuvia energioita". Naureskelin, etta eiko Kantti kesta heheh hehehee, mutta eihan se sita tietenkaan tajunnu vaan sammahti. Itse paatin mukavan illan paatteeksi lahtea Royn kanssa suunnistamaan viidakon halki kohti kotirantaa.

Jotenkin ihmeen kaupalla onnistuimme loytamaan tiemme lapi krokotiilien ja tiikerien ja verenhimoisten kirahvien omalle rannallemme. Saavuin mokilleni ja sain huippuidean. Kello oli jotaki vailla yksi yolla, ja paatin etta nytpa mina nukunkin koko yon riippumatossa! Mika loistava paatos hauskalle paivalle! Jussi oli majassa kuorsaamassa (hiljaisesti) ja mina virittelin mattoni nukkumakuntoon. Olin jo aikaisemmin asentanut hyttysverkot tuohon kaunottareeni ja nyt ei tarvinnut kuin varastaa tyyny sangystani ja installoida se hammockkiini. Tata tehdessani nain kuinka laheisessa majapaikassa poltettiin nuotiota. Mieleeni tuli lukuisat kerrat, kun koto-Suomessa olin nuotion aaressa istunut ja makkaraa paistellut. Olin juuri aikeissa rojahtaa mattooni kun pimeydesta kuului huuto.


Mika se oli? Aivan kuin joku olisi huutanut jotain. Nyt se kuului etaisesti uudelleen. Satuin vilkaisemaan uudelleen naapurimajapaikkaan, joka oli noin parinkymmenen metrin paassa ja silloin tajusin. Tulipalo! Joku oli huutanut fire. Pimeassa yossa tulipunainen hehku kertoi, etta kyseessa ei ollut mikaan nuotio, vaan tulipalo. Ryntasin sisaan majaani huutaen tulipaloa. Heratin Jussin ja ryntasin kohti paloa amparin kanssa. Nain lieskat ja ne olivat lahes neljametriset. Viereinen majapaikka, joka koostui ravintolakatoksesta ja noin kymmenesta mokista, oli ilmiliekeissa. Juoksin lahemmas tulipaloa, ja huomasin, etta koko ravintolakatos oli taysin liekkimeressa. Koirat ulisivat rannalla ja ihmiset alkoivat juosta paikalle. Amparissani oli vetta ja juoksin heittamaan sita liekkeihin. Hyodytonta. Lieskat hulmusivat tuulen mukana ja kuumus oli sietamatonta.


Mokkien asukkaita evakuoitiin nopeasti pois ja huusin etta soittakaa valittomasti palokunta. Palava katos oli levittamassa tulta myos viereiseen keittiorakennelmaan. Olkikattoinen terassi katoksen vieressa oli myos vaarassa roihahtaa, ja ryntasinkin Royn kanssa repimaan verhoja ja kankaita pois katosta roikkumasta, silla tuli yritti tarttua niihin. Kauhukseni tajusin, etta viereisessa keittiossa on kaasuliesi, joka kayttaa erittain paloherkkaa butaania. Koko mesta voisi rajahtaa hetkena mina hyvansa, jos liekit leviavat!


Onneksi mokkien asukkaat olivat kantaneet butaanisailion ulos, ennen kuin oli liian myohaista. Liekit roihusivat silti yha ja tuuli puhalsi niita kohti muita mokkeja. Tilanne naytti aika pahalta, silla suurin osa majalaisista oli liian aimana toimiakseen, eika palokuntaa kuulunut. Onneksi jokainen mokki oli sentaan tyhjennetty ihmisista. Meri oli luonnollisesti lahella, mutta meilla oli liian vahan ampareita ja liian vahan aktiivisia sammuttajia. Siina savun keskella tyhjensin amparini liekkien juureen ja juoksin ulos palosta. Edessani oli sapsakka brittitytto, joka ojensi minulle amparin. Annoin hanelle tyhjan ja huusin etta here, fill it! Oletin, etta tytto olisi lahtenyt santaamaan merelle, mutta hanpa kauhaisikin sen tayteen hiekkaa ja ojensi minulle. " Ei perkele! " ajattelin, kun tajusin, etta tassahan ollaan rannalla. Ja rantahan on taynna hiekkaa. Ja hiekalla sita paloa on hyva tukahduttaa. Voi etta sita voi tuntea olonsa holmoksi. Aimistyneena virkoin, etta clever girl ja lahdin tukahduttamaan liekkeja hiekalla.


Muutkin luonnollisesti tajusivat taman ja aloimme hiekoittamaan koko katosta. Mutta hiekka ei kuitenkaan tepsinyt palaviin kattorakenteisiin ja lieskoihin, jotka ikaan kuin elivat. Mina ja Jussi hikoilimme liekkien kuumuudessa ja hetken naytti jo silta, etta koko ranta palaa, silla tuuli ruokki liekkeja kohti viereisia majoja. Kipinat sinkoilivat, ja kuivat olkikatot alkoivat savuamaan ja karyamaan. Meilla ei ollut realistisia mahdollisuuksia saada paloa pysaytetyksi, kunnes yhtakkia toivo pilkahti esiin. Se tuli tuulen mukana; tuulen, jota ihminen ei kaikesta huolimatta pysty hallitsemaan.


Tuuli nimittain juuri oikealla hetkella kuin taikaiskusta kaantyi ja alkoi puhaltamaan pois pain asutuksesta. Tasta ilahtuneena aloimme viskoa hiekkaa ja vetta liekkeihin yha suuremmalla tarmolla, ja vihdoin saimmekin tulen hallintaan. Palokuntakin saapui paikalle, vaikka se ei lieskoja paassytkaan sammuttamaan. Sen verran tehokkaita me rannan asukit olimme olleet. Katos paloi aivan kokonaan ja viereinen keittiorakennelma myos. Mutta tarkeinta kaikesta oli se, etta kukaan ei loukkaantunut, saikahtamisia lukuunottamatta.


Palokunta romahdutti viela kytevat rakenteet ja me tulitaistelijat vetaannyimme mokkeihimme, toisiamme kiitellen. Olimme toimineet hyvin. Suuren murhenaytelman mahdollisuudet olivat olleet esilla. Adrenaliini veressani esti minua menemasta suorilta nukkumaan, ja lahdin sen sijaan uimaan. Siella aalloissa peseydyin tuhkasta ja hiesta ja mielessani kaukuivat sammuttajien sanat. " Good thing we stopped the fire!" " Yeah, we did a good job!". Itse kuitenkin tiesin, etta se mika meidat oli pelastanut, oli tuuli. Jos tuuli ei olisi kaantynyt, koko ranta olisi palanut. Meita ei pelastanut mikaan ihmisen tekema, vaan luontoaiti itse. Jotenkin mieleeni liiteli aikaisemmin paivalla nahneeni kotka ja tajusin jalleen, etta koko ajan luonto antaa meille merkkeja. Merkit on vain opittava nakemaan. Ennen kuin on liian myohaista.


Lopulta vaivuin uneen riippumatossani, erittain erikoislaatuisen paivan jalkeen. Olin hiljentynyt, hypellyt tyrskyisilla kallioilla, nahnyt kotkan lennon, soittanut gunnareita satapaisen yleison edessa, keskustellut saksalaisesta filosofiasta Kantin nimeen vannovan kitarasankarin kanssa ja kaiken lisaksi viela auttanut taistelussa tulta vastaan. Pakko oli toistaa itselleni jalleen kerran tutuksi tullut fraasi:Intiassa kaikki on mahdollista.


Kaikille viela sen verran tiedoksi, etta tosiaan tulipalosta huolimatta Denguebrothers voi hyvin eika aio taalta mihinkaan luikkia, ennen kuin on taysin pakko. Denguebrothers myos paheksuu ja kiroaa Intian kieroja sahkomiehia, joiden huonoista liitannoista jalleen sikisi tulipalo, joka uhkasi koko rantaa. Joka tapauksessa tammosta taalla Goalla. Yritappa tassa nyt sitte rauhottua!!:D

" Don't you cry tonight, I still love you baby... "

Juho (aanekas )

Paras lahja

Ah, nyt jalleen vuotta vanhempana ja viisaampana voin kirjoittaa teille, arvon lukijat eilisen uskomattomasta synttarimenosta. Kuten Jussi eilen kirjoitti muutaman caipiroskan jalkeen, oli kyseessa erityisen chilauttava paiva, mutta haluankin kertoa aivan mahtavasta syntymapaivalahjasta jonka sain. Sen antaja on suloisempi kuin kukaan tuntemani nainen, ja hanen vuokseen voisin tehda mita vain. Tama nainen liikutti minut ja sai minut tuntemaan oloni todella tarkeaksi. Taman naisen te varmaan kaikki tunnettekin: han on luontoaiti.

Eli kuulkaa ensin varoitus: se mita aion seuraavaksi kertoa voi kuulostaa melkoiselta lesotukselta, mutta hei, en osaa sita muutenkaan kertoa. Jos parayttavien ja ukotukselta kuulostavien, mahtavien ja liikuttavien kauniiden tositapahtumien lukeminen saa Teidat tuntemaan olonne arsyyntyneeksi ja saa aikaan inhoa ja ellei perati kateutta, niin alkaa lukeko eteenpain. Voin kuitenkin vakuuttaa, etta kaikki mita tapahtui, on totta.

Elikka ihan ekaksi eilen aamulla kaksi ihastuttavaa tanskalaistyttoa lauloi minulle kauniin synttarilaulun, jonka saestyksessa juoksin vahvoihin synttariaaltoihin. Vesi oli lamminta kuten aina, ja aallot tarjosivat juuri oikeassa suhteessa jannitysta ja relaksaatiota. Vedessa ei juurikaan ollut muita uimareita kuin mina, Jussi ja hollantilainen kaverimme Roy. Koin lapsenomaista riemua pulahdellessani aaltojen lomassa ja niiden vietavana.

Yhtakkia Jussi huudahti. Han oli nahnyt jotain. Kaannyin katsomaan hanen suuntaansa. Oli hiljaista ja aamuaurinko oli juuri alkanut lammittaa ja kuivattaa yosateiden kastuttamaa Goaa. Siristin silmiani aaltoihin kymmenen metrin paassa. Sitten nain sen. Todella iso eva vedessa. Takanani Roy uteli, etta mitaka siella on. Vastasin, etta naimme evan. " It might be a shark..." tuumi Roy, joka on matkoillaan tutustunut naihin julmiin otuksiin. Hait nimittain eivat juurikaan ujostele uivaa matkaajaa, toisin kuin useimmat meren elavat. " Be careful, they can be nasty!" En halunnut kuunnella, vaan lahdimme Jussin kanssa uimaan lahemmas kohtaa, jossa olimme evan nahneet. Olihan sentaan syntymapaivani, enka ollut kutsunut haikaloja vierailulle!

Uimme syvemmalle ulapalle. Yhtakkia se oli siina silmieni edessa! Aito, elava hengittava delfiini pomppasi pinnan ylle viiden metrin paassa minusta! Voi vitalis! Mentiin Jussin kanssa ihan pahkinoiksi. Ei perkl! Sitten yhtakkia viela lahempana pintaan kohosi toinen! " ei Saat*na, delfiineja!", oli ainoa, mita sain sanottua. Olin aivan aimistynyt noiden elainten kauneudesta ja sulavista liikeista. Lahdimme uimaan lahemmas.

Valilla vahvat aallot yrittivat vieda meita mukanaan, mutta uimme silti lahemmas. Delfiinit tulivat pintaan lahella. Olin yhta hymya ja tunsin uskomatonta rakkautta luontoa, elamaa ja naita mahtavia, kauniita elaimia kohtaan. Sitten yksi delfiineista pulahti pintaan niin lahella, etta olisin melkein voinut koskettaa sita! Nain, kuinka aamuauringon sateet heijastuivat sen sileasta, harmaasta ihosta ja tuon pienen hetken ajan en varmaan olisi voinut olla onnellisempi. Sukelsin ja veden alla saatoin kuulla, kuinka delfiinit puhuivat. Se oli kaunista, ja luonnollisesti kuvittelin, etta he laulavat minulle syntymapaiva-laulua. " Oh man, this is incredible!", kuului takaani kun Roy aaneen ihmetteli edessamme avautuvaa naytosta.

Delfiinit uivat aina hieman edellamme, siten, etta emme saaneet niita kiinni. Minusta tuntui aivan kuin ne olisivat leikitelleet kanssamme. Aallot olivat korkeita, ja aina aallonharjan jalkeen nain delfiinin kayvan pinnassa. Voi etta se oli mahtavaa! Mikaan 'Avara luonto" tai "National Geography" ei paase lahellekaan sita tunnetta, mika tulee kun oikeasti ui villien delfiinien kanssa. On nimittain aarimmaisen harvinaista, etta ihmiset paasevat nain lahelle villeja delfiineja, koska ne ovat luonnostaan hyvin varovaisia elaimia. Taalla ihmiset maksavat satoja euroja paastakseen nakemaan delfiineja veneen kannelta, mutta Denguebrothers veti jalleen pitemman korren ja laksi uimaan noiden kaunotarten kanssa, ja viela aivan ilmaiseksi!

Pikkuhiljaa delfiinit lahtivat kauemmas ulapalle, jonne ei enaa ollut turvallista seurata. Jussi ja Roy uivat rantaan paivittelemaan tapahtunutta, mutta mina jain viela veteen. Aaltojen takana nain delfiinit leikittelemassa tyrskyissa. Hymyilin koko olemuksellani ja yritin suunnata kaikki posiitiiviset toiveet, ajatukset, rukoukset, mantrat ja vaikka mitka siunaukset noiden maagisten elainten ylle. Sukelsin ja kaukaisesti saatoin kuulla niiden leikkisat, korkeat aanet. Annoin aaltojen kuljettaa minut rantaan ja tunsin oloni kevyeksi ja onnelliseksi. Mitaan ei puuttunut. Jokin niin yksinkertainen ja kaunis, kuin uiva delfiini oli saanut minut onnelliseksi. Tunsin suunnatonta kiitollisuutta.

Tallainen siis oli luontoaidin minulle antama synttarilahja, ja voin kylla sanoa, etta parempaa en koskaan olisi voinut toivoa. Suuren tyytyvaisyyden saattelemana voin sanoa, etta rakastan tallaista elamaa, kun koskaan et tieda mita uutta ja ihanaa huomenna tai kohta tapahtuukaan. Mutta mehan kaikki elamme sellaista elamaa. Se taytyy vain tajuta. Nama elamani ensimmaiset delfiinit ehka halusivat kertoa, etta me ihmiset kaikenlaisine materiaalisine haluinemme vain sokeutamme itseamme suurimmalta kauneudelta, joka on ymparillamme joka paiva ja joka minuutti. Olemmeko sokeita luontoaidin kauneudelle, ennen kuin silmamme lahes pakotetaan auki?

Suoraan sanottuna nyt alkaakin olla jo vaikea keksia, etta mitahan sita viela toivoisi tapahtuvan, koska niin paljon uskomatonta on jo tapahtunut. Mutta ei se mitaan, elama on ihanaa ja kaikki on kaunista! Omistankin taman tulevan vuoteni 22-vuotiaana elamiselle silmat auki. Enaa en halua olla sokea taman kaiken kauneuden edessa. Uskon, etta delfiinini ovat tyytyvaisia ja hyppelevat onnellisesti aavalla merella kerrottuani heille taman lupaukseni. He sentaan auttoivat minua tajuamaan jotain, ja sen suurempaa lahjaa ei keneltakaan voi pyytaa.

" Everything about you is how I want to be, your freedom comes naturally " -Muse


Juho ( uudestisyntynyt )

PS. Kiitoksia aivan aarettomasti kaikille, jotka ovat syntymapaivaani muistaneet, olette kaikki aivan ihania ja saatte minut hymyilemaan. Kiitos! :)

Paiva Goalla

Herasimme aamulla hieman pilviseen paivaan. Yolla satoi taas kaatamalla ja on ihme, etta meidan majamme sailyi kastumatta. Ehka se on sita hyvaa karmaa. Joka tapauksessa oli kummallista herata yolla kovaan sateeseen ja ennenkaikkea aaltojen jumalattoman kovaan pauhuun. Oikeesti, ne jarisytti maata meidan alla ja sen pysty ihan helposti tuntemaan sankyyn! Aamulla anyway oli levannyt olo ja vahitellen me kampesimme itsemme ylos. Junnu oli tanaan ensimmainen ja kun mina paasin itse vuorostani ylos ja ulos, loysin hanet lukemassa paivan lehtea meidan terassilta. Niita myy ohikulkeva kaupustelija. Riippumattoon siirtyminen oli valitettavasti mahdotonta, silla ne olivat edelleen markia. Alkoi lojuminen ja chillaus.

Aamulla tapahtui jotain ihan uskomatonta, mutta siita huomenna tai joskus tarkemmin. Taytyy vaan sanoo, etta oli aika sairaan mahtava alku aamulle!

Jatkoimme chillausta poikkeuksellisen hyvalla tuulella ja valuimme aamupalalle. Samalla suunnittelimme myos Royn kanssa kavelya laheiselle rannalle, jota asuttavat lukemattomat turistit ja ahnaat kappiaat ja jota kuvaa erityisen hyvin nimi turistirysa. Tassa paikassa ihmiset ovat kiireisia ja ahneita himojensa ja tarpeidensa peressa. Tammoinen paikka Goa tietojemme mukaan paaosin on. Taalla liikkuu raha ja se kylla nakyy ihmisten kasvoilla ja eleissa. Tammoisessa paikassa Denguebrothers ei halua asua eika juuri oleilla, mutta toisinaan seikkailunhalu ja kasvavat ostostentekemis mahdollisuudet houkuttelevat meidat mestoille. Sneakki travelleri onneksi loytaa hiljaisemmat mestat ja paasee nain nauttimaan hiljaiduuden ja tarvittessa myos vilkkauden hyvista puolista.

Kavelimme kyseiselle rannalle ja juttelimme niita ja naita. Aikamme rannalla vaelleltuamme aloimme katsella myyntiartikkeleja kotiin tuotavaksi ja aikamme kuluksi ja hieroimme hiemen kauppoja. Kiersimme muutamia kauppoja ja erityisesti ystavamme Roy tuntui loytavan itselleen jotain, niinkuin sein nayttaa kayvan. Itsekin sain mukaani jotain pienta, samoin Junnu. Lopulta kauppojen hieronta ja materian tutkiskelu sai meidan paamme pyoralle ja me vaelsimme takaisin rannalle. "Nalka!" Etsittiin sopiva paikka ja kuultiin etta siella on happari! Koska tanaan on Junnun synttarit (onnitelkaa vaikka facebookissa tai sitten telepaattisesti), oli meidan suorastaan pakko tilata parit drinksut safkan lisaks. Raflassa oli tietenkin asiaan kuuluvasti hyvat sohvamaiset patjaviritelmat, joissa istuessa pystyi easysti luuppailemaan auringonlaskua. "What? It can't be jet!" Mutta niin se vaan paiva oli menny nopeasti. Taydellinen rentoutus. Tuli taas mieleen, etta miten helppoa elama voi olla?


Tassa illan paatteeks taalla on openmike tapahtuma eraassa ravintolassa rannalla. Siella saa soittaa kuka vaan ja mita vaan ja toisinaan naihin tapahtumiin tulee huippumuusikkoja esiintymaan ja jammailemaan kaikessa rauhassa, ilman etta heita tunnistetaan. Osa naista on todella maailmanluokan nimia. Pojat lahti hakemaan kamoja meidan beachilta, mina tulin nettiin kirjottamaan paivan kuulumiset. Kohta me tapaamme sovitussa paikassa. Taa on muuten ihan alyton fiilis kirjottaa blogia pienessa hiprakassa Goalla yksikseen. Hyvin nimittain nousee tuo alkoholi paahan, kun sita ei ole tullut muutamaan vuoteen juotua tippaakaan, mita nyt taalla I-maassa muutama yhteensa. Kun me ollaan aikamme nauttineen musiikista, vaellamme me piilopolkuja pitkin takaisin omalle rannallemme ja moikkaamme mahdollisesti vastaan tulevat tutut. Otamme ehka viela youinnit ja sitten painumme pehkuihin. Hyva paiva, ainakin tahan mennessa. Paitsi etta nyt tuo saamrin alkoholi alkaa rueta tottumatonta vasyttamaan.

"What a wonderful world"
-Louis Armstrong

-Jussi (mina olen)

Goan kauneuksista

Denguebrothers on nyt majaillut Goan kultaisilla rannoilla hieman yli viikon ja on jo nyt todistanut jotain, joka tapahtuu ehka kerran sadassa vuodessa. On nimittain niin, etta vaikka se kuinka uskomattomalta saattaakin kuulostaa, taalla Goalla on satanut vetta kolmena paivana. Yhden viikon aikana. Se on AAAAAARIMMAISEN harvinaista, silla kuten kaikki siella kotirintamalla varmasti tietavatkin Intiassa on erikseen sadekausi, eika sen ulkopuolella sada koskaan. Erittain harvinaista on, etta vetta tulee kerran, yhtena paivana, mutta me olemme paasseet todistamaan suoranaista ihmetta. Vesisade onkin lyonyt paita pyoralle koko osavaltiossa.

Ja vetta on tullutkin ihan oikeasti kunnolla, ei mitaan ripotteluja. Kunnon kovaa, markaa vetta. Denguebrothers ei voi muuta kuin ihmetella. Olemme tuoneet osan Suomen kesasta mukanamme, silla sateet alkoivat vasta kun saavuimme. Kuin ihmeen kaupalla olemme kuitenkin pelastuneet tulvilta, silla suuri osa mokeista, joissa ihmiset taalla asuvat ovat karsineet pahoista vesivaurioista. Itse emme ole joutuneet karsimaan tallaisista oooo..marista unista.

Parina paivana on koko Intia ollut saiden puolesta muutenkin enemman tai vahemman pakki sekaisin, silla taalla on ollut pyorremyrskyja Gujaratissa ja huhut kertovat jopa, etta Bengalin viidakoissa on nahty lunta! Denguebrothers ei voi olla tunnistamatta global warmingin ja kasvihuoneilmion oireita tassa kaikessa ja syyttaa huonoja ja luonnosta piittamattomia poliittisia paattajia kaikesta tapahtuneesta. Kaymme jatkuvaa sotaa maailmamme pelastamiseksi.

Mutta kaikesta tasta huolimatta kaikki mika taalla on ollut vahankaan perseesta, on silti sata kertaa siistimpaa kuin mikaan hieno juttu Suomessa. Niin se vain menee. Taydellisia auringonlaskuja, taydellisia aaltoja, taydellista ruokaa, taydellisia kauniita naisia, joiden kanssa kavella taydellista rantaviivaa pitkin taydellisen illan paatteeksi taydellisessa lomatunnelmassa... Kylla, Goa is the place to be.

Moni on kuullut Goasta juttuja. Alkaa kuitenkaan uskoko mitaan juttuja suorilta, paras on lahes aina tsekata ite. Meillekin kerrottiin etta tama turistirysapaska ja etta taalta ei rauhaa loydy, mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Totta kai taalla on rauhattomia turistirantoja, joiden hiekoilla britit ja venalaiset paihtyvat ja huumaavat itseaan ja toisiaan, siina sivussa loukaten paikallista kulttuuria ja roskittaen ymparistoa ties minkalaisella saasteella. Sure thing. Sellaiset mestat on helppo loytaa. Pointti onkin siina, etta taytyy olla aito og-pro-travelleri prkl, jotta loytaa ne kaikki spoilaamattomat rannat, jotka ovat siella jossain odottamassa kunnioittavaa vierasta. Onneksemme olemme Goalta tallaisen melkoisen miellyttavan rannan loytaneet.

Rannat kuten tama kyseinen loytyvat parhaiten muiden matkaajien kanssa jutellessa, joten taalla reissatessa kannattaakin pitaa muistiinpanovalineita esilla, jotta tarkeat pienet informaatiorihmat eivat huku. Myoskin kannattaa kysya itseltaan sita, etta minkalaista mestaa sita haluaa etsia. Jos haluaa ryypiskella ja sekoittaa paansa yliluonnollisille tasoille asti, niin silloin mika tahansa turistiranta kay. Denguebrothers ei kuitenkaan halua tallaisia kannaavia brittituristeja (joita muutenkin on ihan liikaa) spoilaamaan uniikkeja spottejaan, ja onkin siksi hyvin varovainen paljastamaan eksakteja sijaintejaan. Hyva ranta menee helposti pilalle, jos se tayttyy hmm "vaaranlaisella" motivaatiolla varustetuilla matkaajilla. Denguebrothershan kaikkitietavaisyydessaan on juuri se taho, joka kykenee sanelemaan motiivien oikeuden ja vaaryyden.

Mutta joka tapauksessa matkailu on huippua, ja kylla mielellamme kerromme missa olemme, mutta kunnioituksesta tata paikkaa kohtaan sanokaamme olevamme Etela-Goalla. Jos haluatte lisainfoa niin ottakaa yhteytta vaikka sahkopostilla.:) Meilla kaikilla on vastuumme tallaamaamme maata kohtaan.

Mutta nyt on aika lahtea iltauinnille taydelliseen mereen, jossa denguebrothers on muuten spotannut myos delfiineja, jotka tulevat rantaan uimaan ja hyvin onnekkaat paasevat pulahtelemaan noiden ihanien luontokappaleiden kanssa. Kaiken hyvan lisaksi sadepilvet ovat tanaan vaistyneet, joten Suomen kesa on kai Goan osalta loppunut! Nauttikaa te siella Suomessa mahdollisuudesta hajota kylmyyteen.

" Don't worry about a thing, coz every little thing is gonna be alright!" Bob Marley

Juho ( salamyhkailija )

Takauma Bodhgayasta

Dengue-brothers on nyt Goalla. Paikka on overein ikina! Joka tapauksessa mina haluan kirjoittaa viela eraasta tapahtumasta Bodhgayassa, joka osui kohdallemme paiva tai pari ennen kuin aloitimme matkamme kohti Goan legendaarisia rantoja. Tapahtuma pureutui vahvasti mieleeni.

Dengue-brothers oli viettamassa aikaa eraalla nurmikentalla MahaBoddhi temppelin alueella (siis paikan, jossa Buddha valastui). Oli iltapaiva ja aurinko paistoi kuumasti. Olimme hakeutuneet suurehkon puun suojaan ja varjoon ihmettelemaan elaman menoa. Makoilimme nurmikolla kaikessa rauhassa hieman tylsistyneina ja katselimme ohi valuvia ihmisia. Junnu luki jotain, itse lahinna pojotin. Eras vaeltaja muiden joukossa vangitsi nopeasti huomioni. Katsellessani ihmisia mina tarkkailen erityisen mielellani niinkutsuttuja pyhia miehia. Jotkut heista nimittain tuntuvat olevan hmm.. erityisia ja jo pelkastaan heidan kavelystaan voi tarkkaavainen oppia paljon. Eras tallainen mies siis vangitsi huomioni. Han kaveli joukon mukana, mutta pysahtyi hetken kuluttua ja katsoi minuun. Han lahti kavelemaan mieta kohti. Sanoin Junnulle: "Saamme seuraa."

Tuo mies oli vanha, tai ainakin hanen ruumiinsa oli. Hiuksensa olivat harmaat ja pitkat, kuten partansakin. Han oli pukeutunut oranssiin kuten sadhu, mutta han ei muistuttanut yhtakaan, jonka olin aikaisemmin tavannut. Painvastoin. Han kaveli hitaasti suuntaan, joka oli hieman meita kohden, hieman meidan ohi. Tuon miehen olemuksessa oli jotain, jota nakee harvoin. Siina oli aitoa noyryytta, aitoa vilpittomyytta. Siina oli rauhaa. Kaiken taman pystyi nakemaan hanen silmistaan, joista paistoi ymmarrys, seka pienesta hymystaan, joka antoi kertoa, etta kantajansa tietaa enemman kuin sanoo.

Tervehdimme miesta: "Namaste".
"Namaste", han vastasi tervehdykseemme noyrasti ja hymyillen edelleen. Han kysyi: "Where are you from?".
"We are from Finland."
"Aaa, Finland", kuului vastaus hymyilevilta huulilta. On vaikeaa arvioida, etta tekiko se haneen minkaanlaista vaikutusta tai tiesiko han, etta missa Suomi on. "I'm from South India".
"Kerala?", kysyin.
"Tamil", mies vastasi hymyillen edelleen.
"Tamil", vastasin. "Ramana Maharshi is from Tamil." Miehen silmat saikyivat. Jatkoin: "Tiruvanmalai, Arunachula, Ramanashram."
"Yes. You know Ramana Maharshi?"
"I read his books. He's my favorite."
"You go to Arunachula?", han kysyi hymyn hetkeksikaan kaikkoamatta.
"Maybe next year. I realy want to go. Maybe next year."
"Maybe next year", han hymyili ja jatkoi matkaansa pienen puiston toisella puolella olevalle penkille.

Olin aimistynyt. Miehen kohtaaminen oli todella vaikuttava kokemus, vaikkei keskustelumme edustanutkaan filosofian huippua, eika se ollut haavia edes smalltalk-tasolla. Silti siina oli jotain voimakasta. Miehen olemuksessa oli jotain. Siihen eivat minun sanani riita, eivatka varmasti muidenkaan. Han astui lepaamaan penkilleen. Aina kun katsoin hanta, hymyili han ystavallisesti samaa hymyaan. Mina en voinut muuta kuin hymyilla takaisin. Hymy tuli naamalle itsestaan ja vastustamattomasti. Itseasiassa meinasin koko ajan purskahtaa nauruun. Uskomatonta! Niin tavallista ja siltikin niin uskomatonta!

Jatkoimme Juhon kanssa rentoutumistamme keskustellen joutavia. Sydameni oli tayttynyt ilolla. Mietin, etta menisinko juttelemaan miehelle. Mita sanoisin, kun sanoja ei tarvita. Meidan valillamme vallitsee harmonia ja yhteisymmarrys. Arvomme ja nakemyksemme olivat samat. Olo oli kuin olisi tavannut hyvan ystavan yllattaen keskella vierasta maata. Ehka niin olikin? Puhe ei siis ehka olisi tarpeen. Tata pahkaillessa ja kokiessa tuli mies minun luokseni.

"Ramana", han sanoi ja ojensi jotain minulle. Katsoin tuota esinetta. Se oli pienelle pahville painettu kuva Bhagwan Shree Ramana Maharshista, miehesta, jota kohti me molemmat tunnemme niin vahvaa kunnioitusta ja kiitollisuutta. Ymmarsin, etta se oli lahja minulle. Hymyilin yllatyksesta ja lahjoittaja hymyili leveasti takaisin. Sain pidateltua kyyneleeni. "Thank You" sain sanotuksi, silla en siihen valiin keksinyt mitaan parempaakaan. Miehen silmat puhuivat sanattomuutta ja han positui hymyille. "Sir!", huusin mina huusin hanen peraansa nopeasti. Han kaantyi. "What's Your name?", kysyin. Vastaus tuli pehmeasti mutta voimaa uhkuen, aivan niinkuin lammin, mutta voimakas merituuli tai aivan niinkuin se sisaltaen suuren salaisuuden, "Ganeshananda." Toistin nimen ja Ganeshananda nyokkasi. Han palasi noyrana, hymyillen ja arvotuksellisesti takaisin paikalleen.

Nain hanet myohemminkin, hanen tullessaan muutaman kerran meita vastaan. Han hymyili aina samalla tavalla. Tiesin nopeasti, etta mita voisin hanelle antaa hanelle vastalahjaksi. Hanen silmansa osoittivat, ettei maalliset asiat hanta juurikaan kiinnostaneet. Lahja olisi arvokas, mutta mitaan muuta en halunnut hanelle antaa. Niinpa eraan kerran kun han viela tuli meita vastaan, kumarruin ja kosketin hanen jalkojaan. Tama on tapa, jolla Iniassa osoitetaan toisen olevan itseaan korkeammalla. Kosketamalla hanen jalkojaan osoitin hanelle kunnioitusta hanen valitsemastaan polusta johtuen. Osoitin samalla kunnioitusta sita tapaa kohtaan jolla han kohteli minua ja myos sita tapaa kohtaan jolla han naki elaman ja sita eli. Tata en todellakaan tekisi kenelle tahansa. Katsoessani Ganeshanandaa nain hanen kasvoillaan hymyn, joka paljasti, etta han ymmarsi rituaalin merkitysen. Erosimme hymyillen.

"I am with you wherever you are."
-Ramana

Jussi(tanssiva tyhjyys)

Goa - Sinakin voisit olla taalla!

Pari paivaa sitten saavuimme maanpaalliseen paratiisiin nimelta Goa. Matka tanne oli pitka ja rankka; 55 tuntia yhtajaksoista matkaamista busseissa, junissa, riksoissa ja ties missa ja sita ennen kaksi kuukautta Pohjois-Intiassa. Mutta 16.3. saavuimme vihdoin unelmiemme rannalle, jossa kaikki on hyvin ja huomenna viela paremmin. Ja sanoja on vaikea valita. Superlatiiveja ja hehkutuksia voisi heitella pilvin pimein ja sankoin joukoin, eika tasta silti saisi realistista kuvaa. Tama taytyy kokea.

Vuokrasimme mokin rannalta hintaan 2 euroa per ukko per paiva ja sielta naemme, kuulemme ja koemme jatkuvan ja hypnoottisen Intian valtameren. Lampo on taydellista ja syleilevaa ilmassa, ja meri on kuin linnunmaitoa. Oh, olen menettanyt sydameni tuolle vuolaalle vihrealle valtamerelle, se on yksi maailman hienoimmista asioista! Se hetki, kun nousee ison aallon paalle ja ratsastaa silla rantaan... Silloin sita tajuaa, kuinka taydellista elama voi olla. Nouset ylos ja kavelet bungalowiin, jossa tilaat banana splitin ja tuoreen pina coladan, kayt makuullesi divaanille niita nauttimaan ja katselet taydellista paratiisimaisemaa ja tajuat, etta mikaan ei esta sinua elamasta tata elamaa ja etta olet vapaa kuin taivaan lintu... Silloin kaikki se uupumus ja tavoitehakuisuus, joka elamaasi on hallinnut koto-Suomessa huutaa kuolinhuutoaan ja pikkuhiljaa alkaa doodaamaan, ja paikalle astuu ajattomuus, jossa millaan muulla kuin olemisella ei ole mitaan valia.


Taalla paivat ovat taydellisen kauniita, hiekka lamminta ja ihmiset sootteja ja mukavia. Tunnelma lapikotaisin ystavallinen, ilma raikasta ja taynna eksoottisia tuoksuja, maailma kasissasi ja avaimet onneen kaulallasi. Parhaiten taman paikan ymmartaa kun heraa aamulla valmiina olemaan tekematta mitaan. Vain elamaan unelmaa. Voi etta olen onnellinen, etta saamme olla tassa taivaassa maan paalla viela kokonaisen kuukauden ahhhh! Voih! Jes! Tulen ottamaan sellaiset overit tasta kaikesta, etta osa minusta tulee jaamaan tanne foreveriksi. Ja se ei haittaa minua yhtaan!

En olisi uskonut, etta taalla on nain chillia, kaunista ja taytelaista.
Mitaan ei puutu.
Jalleen kerran kiitan itseani siita, etta lahdin tahan reissuun.

*

Denguebrothers ei halua vaikuttaa tungettelevalta, mutta siltikin haluaa jokaisen tata lukevan katsomaan itseaan peiliin. Katsokaa syvalle silmiinne ja kysykaa itseltanne: elanko haluamaani elamaa? Jos huomaatte itsenne ajattelevan, etta on olemassa toisenlainenkin ratkaisu kuin hiihtaa sita samaa vanhaa latua ja kerata aarretta jonka paalla istua ja vanheta, olette jo pitkalla. Jokainen teista voi jattaa entisen ja aloittaa uuden. Miksi kukaan haluaisi seurustella vasyneen tyttokaverin kanssa vain koska on tottunut siihen? Koska sita elama pahimmillaan on: seurustelua vasyneen kumppanin kanssa. Elamasta voi tulla liian helposti tuo vasynyt kumppani. Paivasta paivaan samoja tyhjia tavoitteita ja jamahtaneita tottumuksia. Kangistut kaavoihin. Kaikki uusi ja virkistava on hylattava, jotta status quota ei meneteta. Huomaat elavasi aivan kuin naapurisi ja suureksi osaksi tottumuksesta ja turvallisuuden tunnosta, aivan niin kuin seurustellessa vasyneen naisen kanssa, jota vaan ei uskalla jattaa, kun pelkaa, etta sitten tippuu tyhjyyteen. Elama kaipaa kyseenalaistamista, jotta se pysyy tuoreena. Ala anna elamasi muuttua vasyneeksi seurustelukumppaniksi, jota kaipaat vain siksi, etta olet tottunut siihen! Lahde.

Itsekin olen huomannut, etta opiskelumaailma ja kaikki siihen liittyva tavoitehakuisuus ja jatkuva oravanpyora luo ymparilleen turvallisuuden tunnun; on aina helppoa seurata mukana. Mutta kun oikeasti kaikki on niin helppoa jattaa taakse! Me Suomeen syntyneet olemme onnekkaita, muutama puhelinsoitto, niin matkalippu kiireettomyyteen on hankittu. Mutta silti ihmiset eivat kayta hyvakseen aikaa, joka meilla on. Kun aikaa kayttaa oikein se katoaa. Lahde. Denguebrothers kaskee: DON'T WASTE YOUR LIFE!

En tietystikaan halua loukata kenenkaan lintukotoa, silla kaikki ovat oikeutettuja viettamaan sellaista eloa kuin haluaa, mutta mita te oikeasti teette Suomessa 12 kuukautta vuodesta? Opiskelette, tyoskentelette ja jahitte pakkasessa? Suomi on hieno maa, mutta itsensa sitominen yhden maan kansalaiseksi rajoittaa nakemysta kovin. Olkaamme maailmankansalaisia ja syleilkaamme oikeuttamme milloin vain lahtea mihin vain tekemaan mita vain! Lahde.

Kenenkaan ei tulisi lahtea kuitenkaan vain siksi etta onpa siistia lahtea. Kun todella haluaa lahtea, sen kylla tunnistaa. Sen tunnistaa, kun katsoo itseaan peiliin. Sen nakee kun katsoo taytta kalenteria ja sen tunnistaa, kun lukee muitten ihmisten matkakertomuksia ympari globea ja haaveilee itse uskaltavansa lahtea. Denguebrothers kutsuukin kaikki lukijat, tutut ja tuntemattomat tulemaan luoksemme Goalle ja lupaa hommata hyvat kampat, safut ja hammockit kaikille. Teidan ei tarvitse kuin lahtea. Lahtea, ottaa hatkat, poistua, raidata, feidata, paukkia, go went gone. Se on yksinkertaista. Lahtekaa. Nyt jo.

" Carpe Diem ! " Horatius

Juho ( lahti )

Chillausta

Tamankertaisen blogitekstin aihe on chillaus. Se on parasta mita travelleri tai ihminen ylipaataan voi tehda. Travellerilla siihe on toivottavasti aikaa. Unohtakaa suklaan syonti, bissettely ja seksi. Chillaus on paivan sana. Denguebrothers pyrkii suorittamaan kyseista toimintaa aina kuin on mahdollista, ajasta ja paikasta riippumatta. Ideana on ottaa mahdollisimman rennosti ja olla tekematta mitaan. Yksinkertaisesti lohota, makoilla, levyttaa, roikkua, nuokkua, notkua, lusia, jahia, ihmetella, pojottaa ja parista tekemattomyyden tyhjionikuisessa rauhassa. Usein kyseiseen antiaktiviteettiin lisataan erilaisia toimintoja, kuten esimerkiksi chain lipittely, safuttelu, lukeminen, ympariston tarkkailu, upeiden daamien vakoilu, joskus jopa bidittely. Tama on taysin ok, kunhan ydin pysyy kohdallaan. Saantoja ei ole, tarkeinta on nauttia huolettomuudesta ja kiireettomyydesta. Tallaista ihmisen elaman tulisi olla aina ja poikkeuksetta. Tavoitehakuisuus vit*uun ja easysti ottaminen kehiin. Suosittelemme kyseista toimintaa vilpittomasti kaikille.

Riippumattoon ei dengue-brothers ole valitettavasti Pushkarin jalkeen paassyt. Siihen toivottavasti tulee mahdolllisuus, kun retkikunta seuraavaan mestaan lopulta saapuu. Sitten alkaa totaalisin levytys ikina! Sita odotellessa muutama kuva chillailusta kaupungeissa.

Saali vaan etta relaksoitumisesta on niin saakelin vaikeaa saada hyvia kuvia. Niinpa laitammekin niita kuvia mita me ollaan saatuu olemaan ja hapeamme itseamme kenties myohemmin! Kyseinen venyttely tapahtui Varanasissa viimeisena paivanamme, kun me olimme vetamassa brunssia laheisessa raflassa.

Junnu kuvassa ja junassa levyttamassa. Kadessaan hanella on legendaarinen klassikko-kirja ja kuvatun henkilon kasvot nayttavatkin tarkkaavaisimpien stalkkereiden mielesta aivan kirjan paahenkilolta. Kyseiseen kuvaan liittyy myos matkamme toisiksi suurin vaaryys heti kannykkavarkauden jalkeen. Junnu nimittain voitti allekirjottaneen k-s-p-skabassa ja sai junan ylapetin ajaen nain harskisti allekirjoittaneen keskipaikalle. Onneks se oli kuitenkin tyhja ja valmiina nukkumista varten. Joskus istumapaikat ovat nimittain sen verran taysia, ettei keskipunkkaa saa viriteltya, eika sille tai alapunkalle paase poikittain ennen kuin puheliaat inkkarit vasyvat chattailuunsa ja alkavat itsekin haaveilla unesta. Jokatapauksessa, ylapeti on taydellinen mesta levytykseen.

Varanasin Ghateilla juomassa. Siella ei ollu kylla kovinkaan hyvaa mahdollisuutta chillailuun, silla kuumuus oli armoton. Joka tapauksessa "tauko paikalla" tuo lisaa voimia. "Hmm, vetta.. kohta tarttee ostaa sita lisaa.." Ups, ollaan nakojaan vahingossa kuvattu kylpevia ihmisia. Se on tietenkin kiellettya tapahtuman pyhyyden vuoksi. Pahaa karmaa sataa kaatamalla. Denguebrothers harkitseekin puhtaan karman ostamista ahneilta brahmaanihuijareilta.

Nama kuvat ja eka kuva myos ovat kaikki Varanasin Brown Bread Bakerysta, josta tuli heti ekan kerran jalkeen meidan kantapaikka. Paikassa on eraanlaisia loosseja, joissa on divaanit tai mitkalie patjat/sohvat ja matala poyta. Paikka on taydellinen pitka-aikaiseen kiireettomaan hengailuun ja nautiskeluun. Menukin on laaja. Kyseisessa mestassa Denguebrothers vieraili useita kertoja ja levytti joka kerta ilman kiiretta tai ilman minkaanlaista hapean tunnetta tekemattomyydestaan. Ah! Vastaavanlaiset paikat ovat tietenkinaivan parhaita laiskalle travellerimielelle. Paikan henki ja ilmapiiri ei valitettavasti tule kuvista esille niin hyvin kuin se ansaitsisi.

Yon pimeydessa, kiireetta.

Taaskin tekematta mitaan.

Pieni hymy huulilla.

"Hiljaa istuessa tekematta mitaan

Kevat tulee, ja ruoho kasvaa itsestaan."

-tuntematon zen-buddhalainen munkki

-Jussi (kiireeton)

Tulta munille, mate!

Om! Bodhigaya on mahti mesta, kuten varmaan olette jo kuulleet. Taalla on mahdollisuuksia ultimaaliseen chilutukseen jota voi maustaa ripauksella raakaa rentoutumista. Ja taalla on kaikki halpaa ja mahdollista, mutta senhan te varmaan jo arvasittekin! Bodhigaya sijaitsee aika ristiriitaisesti hienon menneisyytensa kanssa Intian koyhimmassa, vakivaltaisimmassa ja vaarallisimmassa osavaltiossa, eli Biharissa. Taalla on koyhyytta, korruptiota, sissisotaa uusmaolaisten ja muiden kommaripuoluiden valilla seka Buddhan mestat. On suorastaan kutkuttavaa mietiskella tata menneisyyden valossa, tallaisenko perinnon Siddharta Gautama alias Buddha ajatteli jalkipolville jattaa? Tama tuleekin olemaan iltameditaationi aihe.

Mutta paasin eilen kokemaan hieman tata Biharin hulluutta mita omituisemmassa kontekstissa: haissa. Nimittain koko eilisen paivan inkkarit rakensi suurta katosta meidan naapurihotellin eteen ja sehan tarkoittaa yleensa suuria haajuhlia. Haita taalla on kylla paljon, mutta joka kerta niissa on jotain uutta. Tamankertainen oli kylla yksi hurjimmista haatapahtumista, ja tavallaan tuli mieleeni jotain kovin perisuomalaista.

Oli nimittain ilta jo pitkalla ja makasimme huoneessamme nauttien rankan paivan jalkeisesta iltaraukeudesta. Soittelin pikkukitaraani ja kirjoittelin paivakirjaani, kun kuulin haakulkueen saapuvan. Olin jo aikaisemmin nahnyt sen kaupungilla ja pistanyt merkille, etta puitteet olivat aika grandet ja sulho varmastikin korkeaa kastia. Mutta tamapa olikin parayttavampi juttu! Haakulkue loysi tiensa hotellinsa pihalle ja meno oli aanista paatellen sekoa. Siihen on kylla taalla jo tottunut, mutta sitten alkoi ylapuolelta kuulumaan jarkyttava ilotulitteiden ukkosmyrsky. Oikeasti tuntui kuin katolle olisi viskottu tykinkuulia, sen verran paljon paukahteli, ja minun oli pakko seurata vaistoani ja kiiveta katolle.

Ulkona oli jo pimeaa, kello oli jotain kymmenen. Haahotelli oli noin 20 metrin paasta omastamme ja katoksen sisalle naki hyvin. Kulkueen mukana oli ainakin kolme aggregaattia sahkoa luomassa, ja niiden putputus peittyi orkesterin soittoon. Kun soitto taukosi, niin katoksen alla alkoi varsin erilainen jyta. Sinne oli nimittain rakennettu tanssilattia valkkyvine valoineen. Laskin 8 suurta kovaaanista, jotka kaikki olivat -tietysti-taysilla. Mutta mikaan naista ei kiinnittanyt huomiotani niin kuin ylapuolinen naytelma.

Haakulkueen edustalle oli asetettu kaksi suurta laatikkoa. Ne olivat suoraan hotellimme edessa. Juuri kun kumarsin katon reunalta alas, sytytti eras haavieras sytytyslangan ja paasin aitiopaikalle seuraamaan Big Bangia. Laatikko oli taynna raketteja, jotka olivat yhta isoja kuin Suomessa naytoksissa kaytettavat, ja jotkut viela isompia. Ehdin juuri vaistaa sivummalle, kun ensimmaiset rajahti. Ne nimittain rajahtivat ehka muutama metri hotellimme katon ylapuolella, eika se katto ole edes korkea.

Kuvitelkaa, etta olette huoneessa, jossa rajahtaa raketti. Se tayttaa koko huoneen tahtivyoryllaan. Sellaista se oli! Koko taivas ylapuolellani ja ymparillani oli kuin galaksi miljoonine tahtineen. Oli pakko juosta suojaan katon vesivaraajan taakse, koska tuntui, etta taivas tippuu paalle. Oli pakko nauraa ja kiljua aaneen. Se oli niiiiiiin mahtavaa! Raketteja tuli loputtomasti ja ne ymparoivat kaiken mita nain. Kadessani oli viskipullo, jonka olin ostanut spesiaaleja hetkia varten, ja se kadessa hyppelin katolla kiljahdellen ja nauraen typerasti taydellisessa tahtisateessa. Olin niiiin elossa! Ja se naytti varmasti niiiin tyhmalta sivustaseuraavan brittilaismiehen mielesta - jonka lasnaoloa en ollut tietystikaan huomannut.

Kun tulitus lakkasi huomasin miehen, joka totesi lakonisesti " Some fireworks, eh?" Mies oli kolmikymppinen, hauskannakoinen hippi, joka ilmeisesti oli sniikkaillut katolle kuvia ottamaan. Kirottuja nuo brittisneikit, jotka sniikkailee meitsin uniikeille mestoille prkl! Vastasin hieman nolona, etta oli kylla parayttavaa, umm you want some whiskey he he...? Se sano etta oli mahaongelmia eika voinut juomaani nauttia. Siihen tuli sitten sen kaveri ja olin etta om my god, onpa vahan tyhma olo. Mutta sita sattuu Suomessakin!

Jutellessamme sama haavieras, joka oli ekan laatikon sytyttanyt sniikkaili sneikkimaisesti britti-imperiumin ajoilta perimilla sniikkaustaidoilla sytyttamaan seuraavan laatikon. Tama oli vahintaan yhta iso ja taas maailma oli kuin tahdenlento. Oli brittien kanssa pakko juosta turvaan tutun vesivaraajan taakse ja ihastelimme suu auki tulitusta. Oli pakko hakea Jussi katsomaan, joten juoksin katon lapi portaille ja huusin hanet paikalle. Rakettien komponentit tippuivat paalleni, ja tuntui niin kuin olisi ollut sota-alueella. Aivan mahtavaa!

Jussi oli kuitenkin yhtymassa ykseyteen ja missasi suurimman osan tulesta. Harmi hanelle, mutta ehkapa han pian loytaa sisaisen tsunaminsa, joka pyorayttaa galaksit ympari. Jalleen kun iloiset tulitteet loppuivat, laskeutui rauha maan paalle. Seurasimme brittien kanssa katoksen tapahtumia ja Jussi levitoi keskuudestamme alas huoneeseen. Katoksen alla bileet jatkuivat, mutta pian kuulimme lujan pamauksen. Ajattelin niiden olevan vanhoja kunnon kinuja, mutta tama on Bihar, ja kun taalla ilotulitteet loppuvat, tartutaan jareampiin aseisiin. Ihan kaytannossa.

Naimme jarkytykseksemme, etta katoksen alla joku sniikki sniikkailija oli smuglannut ineen aseen ja se hullu paska pamautteli silla katoksen lapi. Ei helevetti! Ihan randomia epasuoraa tulta suoraan ylos pain ja ylaviistoihin jollaki stanan hirvikivaarilla! Oltiin englismannien kanssa ihan daa!- niin typertyneita, etta ei tajuttu olevamme katolla, suoraan luotien reitille. Perkele etta saikahti kun tajusi, etta sehan voi aivan kohta nappasta ohtaan, ja tuli sellainen lyhyt syoksy koko kolmikolta vesivaraajan tulisuojaan, etta siita olisi ylpea seka SA-INT etta RAF!

" What the fuck man! Bloody hell, that man is SHOOTING! SHIT!" Virkkoi hibanotsi Oxfordenglishillaan, johon mina vastasin " No niinpa! voi vittusaatana hulluperkele!" Oletin varmaan etta britit automaattisesti ymmartaa suomea, mutta taistelutilanne oli poistanut kaikki muut kielet mielestani. Mutta varmastikin he ymmarsivat ajatukseni. " He He, Welcome to Bihar mate!" Lausui toinen briteista. Oli pakko nauraa, koska niin alytonta tama oli. Muillakin katoilla oli maastouduttu ja luodit oikeasti viuhu ohi ylapuolella ja ainaki yksi osu vastapaisen talon seinaan. Ei missaan muualla ku Intiassa voi joku hullu haavieras alkaa pasauttelemaan kivaarilla katoksen lapi, ja viela tanssia samalla! Hienointa siina oli se, etta kun muut vieraat tajusi, mita tapahtu, oli ehka parin sekunnin tauko tanssissa, mutta sitten vieraat alko saestamaan kivaarinluoteja jaljelle jaaneilla ilotulitteilla! Ja sen hotellin vieressa on viela Bodhgayan poliisiasema!! Hullut rajahdykset! Aivan mahtavaa!!

Mutta voi vitalis sita adrenaliiniryysista, joka minussa paloi tulituksen tauottua!Raiskijalta oli kai ammukset loppuneet ja ilotulitteetki oli lopullisesti finito. Tuntu niin ku olis normandian maihinnoususta selvinny, ku sniikattiin piilostamme. Kaikkialla oli ruudinsavua ja ilmassa viela kaikuivat laukaukset. Katsoin kahta brittitoveriani silmiin. Tunsin kadessani viskipullon painon. Sanoja ei tarvittu. Taistelutoverit.

Toivotin briteille hyvat yot " Cheers for the whiskey mate! See you when they find more ammo!" Kavellessa kohti huonettani mietin, etta Guns 'n Roses olisi taydellinen bandi Biharilaisiin haihin.

" T-N-T ! " ACDC
Juho (korpraali)