Hiljaa hyva tulee...

Eilinen paiva kohoaa Denguebrothersin Outojen Paivien Listalla karkikolmikkoon. Kumpikaan meista ei olisi osannut arvata mita tuleman piti, kun eilen aamulla hieroimme aamuhamyisyydet mielistamme ja kohtasimme aamuauringon paratiisimaiset sateet. Kaikki oli hyvin, mikaan tuulessa tai aalloissa ei viestinyt mistaan muusta kuin taydellisyydesta. Mutta emmepa olisi uskoneet mita tuleman piti!


Ihan ensiksi on kerrottava, etta eilinen paiva oli niin sanottu hiljentymisen paiva. Tama tarkoittaa sita, etta paatimme Jussin kanssa olla puhumatta mitaan, tai ainakin mahdollisimman vahan koko paivan ajan. Tama ei suinkaan johtunut siita, etta kuukausien yhdessaolo olisi hiertanyt valejamme, vaan silla oli syvempi merkitys, josta Jussi itse selittanee tuonnempana. Joka tapauksessa olin valmistautunut viettamaan ihanan chillin paivan hiljaisuudessa, suurin aktiviteettini hellia itseani pitkilla riippumattotuokioilla ajatellen tekematonta proseminaaria ja kaikkia niita muita mielenkiinnottomia entisen elamani aatoksia. Voi kuinka kaukaiselta kaikki nuo hossotykset kursseista ja mitanenytolikaan....opintopisteista tuntuukaan! KELAt ja HOPSit ja muut hyvinvointiyhteiskunnan merkit ovat mielestani suloisesti haipymassa, ja jaljelle jaa autuus. Ah....


Mutta aivan niin! Paivani alkoi hiljaisella aamupalalla, jota nautin hiljaisesti paivakirjaani kirjoitellen ja hiljaisesti pilvien liikkeita tarkkaillen. Paivan edetessa hiljaisuudessa, huomasin vaeltavani viereiselle rannalle, joka eroaa omastamme taysin. Meidan rantamme (kylla olemme julistaneet sen Suomelle kuuluvaksi, koska olemme isanmaan toivoja prkl!) on tunnelmaltaan taysin relaksoitunut ja parayttynyt ikivanhasta hibanotsimenneisyydestaan, kun taas tuo naapuriranta on jonkin kamalan okyhotellin omistuksessa. Siella ei inkkarit saa vaeltaa ja omistajaki taitaa olla perati venalainen (hakkaapaallepohjanpoikaperkl!).


Kavelin kyseista rantaa pitkin ja ihastelin sen upeaa kauneutta, kunnes nain sen karmivan hotellin. Ahneus ja kylmyys huokui tuosta ihmisen rakentamasta kompleksista ja valittomasti mieleni tayttyi negatiivisesta energiasta. Tassa oli jotain mataa. Kavelin hotellin ohitse ja kauhistelin sen asukkaita. Laskeja, omahyvaisen nakoisia rikkaita ihmisia, jotka eivat nayttaneet onnellisilta tai levollisilta, vaan pikemminkin ooo....tyhmilta. Ei ei ei. Denguebrothers ei voi hyvaksya tammoista luonnonkohteiden tuhoamista kamalilla, rikkaille lihaville ihmisille suunnatuilla "lomakohteilla". Kepeat mullat Hiltonien ja muiden sniikkilankkarien turmeluspesille.


Saavuin rannan paahan jossa oli aivan ihastuttavan kaunis laguuni. Koko ranta oli hylatty. Nain iso ranta, eika ketaan uimassa. Vahan aikaa odotin, etta venalaiset KGB:n Intian osaston agentit tulisivat soittamaan minulle siperialaista nyrkkiripaskaa, mutta onneksi nain ei tapahtunut. Sen sijaan nain uljaan kotkan. Sen lensi kamalan golf-kentan ylla ja naytti niin ylvaalta kuin kotka sellaista taustaa vasten ylipaatansa voi. Mutta sitten se kiljahti. Ja sen huuto oli kaikkea muuta kuin onnellinen. Kotka huusi minulle suruaan, se huusi suruaan siita, mita kaikkea pahaa ihminen on ahneuksissaan maallensa tehnyt. Tunsin todella suurta hapeaa. Minussa herasi viha tuota hotellia ja kaikkea siihen liittyvaa kohtaan ja teki mieleni huutaa. Hiljaisuusvalani kuitenkin vannotti, ja lahdin kavelemaan kohti kotirantaa.


Kotkan huuto kuitenkin kaikui ajatuksissani viela pitkaan. Oli pakko pysahtya pitkaksi aikaa miettimaan, etta mitaka helevettia sita ihminen kotipallolleen on tekemassa. Surukseni saatoin ajatella vain negatiivisa puolia. Luonto on meidan isantamme, ja me yritamme olla niin muka herroja etta! Voi etta minua arsytti katsoa sita hotellia ja lahdin kiipeamaan kalliokkoa, joka katki sisalleen salaisen reitin kotirannalle. Aikani kavuttuani ja seikkailtuani istahdin rantaveteen. Olin lapimarka, silla minun oli taytyny hyppia tyrskyissa kivelta toiselle, mutta taalla ei ole mitaan valia, oletko marka vai kuiva. Aurinko korjaa kaiken. Jumitin siina hiekalla ja paatin, etta alan lahjoittamaan rahaa jonnekki naista hippijarjestoista, jotka yrittaa pelastaa maailmaa. Jotenki ne vaan ei ole koskaan minua vakuuttaneet, mutta kun minulla kerran sita rahaa on, niin sama laittaa sita kiertamaan. Tama kuitenkin on ainoa kotimme tama iki-ihana Telluksemme. Aikani istuttuani syoksyin aaltoihin ja annoin niiden vieda huoleni ja murheeni mukanaan, niin kuin niin monesti ennenkin.


Majalle saavuttuani tapasin eraan ikivanhan hibanotsin Grahamin, joka aloitti muutama vuosi sitten soittamaan kitaraa ja tekemaan omia biisejaan. Han ei ole mikaan virtuoosi, mutta on hellyyttavaa kuunnella, kun vanha mies laulaa viihdyttavia folkkilauluja kuten " Coconut man stole my shoes " ja " My girl wants me to be a rock 'n roll man (but I don't think I can)". Graham on hengaillut taalla noin 300 vuotta ja jotkut sen biiseista on oikeasti suosittuja taalla Etela-Goalla. Joka tapauksessa Graham mainosti Open Mike-tapausta eraalla lahirannalla ja ilmaisten itseani mahdollisimman nonverbaalisesti, ilmoitin etta tulen paikalle. Kyseiset tapahtumat on aina siisteja, ja taalla nakee monesti ihan maailmanluokan muusikkoja jamittelemassa.


Illan alkaessa hamartamaan havahduin riippumatostani. Olin siihen pari tuntia sitten rojahtanut muka niin kamalan vasyneena kaikesta tasta hiljaisuudesta mietiskelemaan nakemaani kotkaa ja siihen liittyvaa luontoaidin rakkautta. Ilmeisestikin olin nukahtanut rauhalliseen, kiireettomaan uneen (sita sattuu taalla aina silloin talloin ja mita hauskimmissa paikoissa). Nousin ylos ja kiirehdin sovitulle rannalle. Siella oli jo taysi show menossa ja Graham lauloi laulua Rat-racesta ja sen syovyttavasta voimasta. Aivan huippu hippiukko! Lovely! Porukkaa oli baari pullollaan, lahes sata ihmista ja lava oli valaistu ja siella oli kitaraa ja djembea ja kaikkea. Tunnelma oli todella mukava.


Huomasin lavalla eraan keski-ikaisen pitkatukkaisen saksalaismiehen, jonka olin spotannut pari kertaa aikaisemminkin. Han on nimeltaan Folke tms ja on aivan uskomaton kitaristi. Folke on tullut Goalle 86-vuodesta lahtien ja on todellinen muusikko ja ex-hippeilija. Han on mm soittanut Wigwamin poikain kanssa taannoin ja opettaa tunnetussa musiikkikoulussa Kolnissa. Tama oli hanen viimeinen iltansa taalla, silla kone takaisin Saksaan perheen luo oli lahdossa. Han huomasi minut pian ja tuli luokseni. " Ach, so nice that you have come!" Han oli nimittain ollut paikalla kun olin soitellut jotain pari iltaa sitten samantapaisessa tapahtumassa. Folke selitti etta kaipasi muusikkoja tana iltana, silla han halusi jamitella. " No problem!" sanoin ja hymyilin. Pian siihen eksyi paikalle myos hollantilainen ystavamme Roy, joka on myos musiikkimiehia. Sovimme Royn kanssa, etta vedamme parit veisut ja sitten kutsutaan Folke lavalle ja soitetaan.


Ilta kului rattoisasti, ja yhtakkia oli vuoroni nousta lavalle. Porukkaa olikin yllattavan paljon ja tunsin hieman jannitysta mahan pohjassani. Taalla se Suomi-poika yksin seisoo lavalla kohdaten sata naamaa, joista yksikaan ei ole tuttu eika osaa Maamme-laulun sanoja. Noh, kerran sita vain eletaan. Otin kitaran ja lausuin omistavani seuraavan herkan balladin ystavalleni Folkelle(jota en oikeastaan ennen tata iltaa ollut edes tuntenut), joka lahtee kotia Saksan maalle. Biisivalintani oli, totta kai, Guns 'n rosesin tunnelmallinen Don't Cry. Alkoi melkein naurattamaan, kun ajattelin etta mita v*ttua oikein hommaan. Laulan gunnareita jollekki saksalaisukolle Goalla, satapaisen yleison edessa. Ja tamahan oli sitapaitsi hiljentymisen paiva! Noh, sellaista se elama joskus on: on aika olla hiljaa ja on aika ooo...laulaa gunnareita saksalaiselle miehelle.


Biisi sujui hyvin, vaikka nain silmakulmastani, etta Folke ei ollutkaan liikuttunut kyyneliin. Toisaalta lauluni kannustikin olemaan itkematta, joten onnittelin itseani onnistuneesta lauluvalinnasta. Mutta hauskaa se kylla oli, ja jalleen jotain kerrottavaa lapsenlapsille. Siina sitten ilta jatkui yha vahenevassa hiljaisuudessa, kunnes yhtakkia Folke ilmesti jalleen luokseni, ja sanoi etta haluaisi soittaa vikan biisin. Se halusi nimen omaan soittaa reggaeta, mutta ei muistanu yhtaan biisia. Siina sekunnin sadasosassa mieleeni juolahti eras ihastuttava Bob Marleyn veisu, jonka eras rakas ystavamme sendi sielta Suomen loskan keskelta paiviamme valaisemaan. Sanoin , etta Three Little Birds on ihan fuckin' brilliant, ja Folke sano, etta Wunderbar! Oli hieno fiilis ku koko baari laulo mukanamme, etta "Don't worry about a thing..."


Ja ilta jatkui jatkumistaan ja huomasin, etta olin eksynyt keskustelemaan puoleksi saksaksi ja puoleksi englanniksi Folken kanssa saksalaisesta filosofiasta. Han innostui suuresti, kun kuuli opiskelevani historiaa ja fiolosofiaa ja meilla olikin hyvin antoisat keskustelut, kunnes tama saksalainen keski-ikainen kitarasankari poltti yhden jointin liikaa ja paatti, etta hanen oli aika leijua kohti "vahemman huojuvia energioita". Naureskelin, etta eiko Kantti kesta heheh hehehee, mutta eihan se sita tietenkaan tajunnu vaan sammahti. Itse paatin mukavan illan paatteeksi lahtea Royn kanssa suunnistamaan viidakon halki kohti kotirantaa.

Jotenkin ihmeen kaupalla onnistuimme loytamaan tiemme lapi krokotiilien ja tiikerien ja verenhimoisten kirahvien omalle rannallemme. Saavuin mokilleni ja sain huippuidean. Kello oli jotaki vailla yksi yolla, ja paatin etta nytpa mina nukunkin koko yon riippumatossa! Mika loistava paatos hauskalle paivalle! Jussi oli majassa kuorsaamassa (hiljaisesti) ja mina virittelin mattoni nukkumakuntoon. Olin jo aikaisemmin asentanut hyttysverkot tuohon kaunottareeni ja nyt ei tarvinnut kuin varastaa tyyny sangystani ja installoida se hammockkiini. Tata tehdessani nain kuinka laheisessa majapaikassa poltettiin nuotiota. Mieleeni tuli lukuisat kerrat, kun koto-Suomessa olin nuotion aaressa istunut ja makkaraa paistellut. Olin juuri aikeissa rojahtaa mattooni kun pimeydesta kuului huuto.


Mika se oli? Aivan kuin joku olisi huutanut jotain. Nyt se kuului etaisesti uudelleen. Satuin vilkaisemaan uudelleen naapurimajapaikkaan, joka oli noin parinkymmenen metrin paassa ja silloin tajusin. Tulipalo! Joku oli huutanut fire. Pimeassa yossa tulipunainen hehku kertoi, etta kyseessa ei ollut mikaan nuotio, vaan tulipalo. Ryntasin sisaan majaani huutaen tulipaloa. Heratin Jussin ja ryntasin kohti paloa amparin kanssa. Nain lieskat ja ne olivat lahes neljametriset. Viereinen majapaikka, joka koostui ravintolakatoksesta ja noin kymmenesta mokista, oli ilmiliekeissa. Juoksin lahemmas tulipaloa, ja huomasin, etta koko ravintolakatos oli taysin liekkimeressa. Koirat ulisivat rannalla ja ihmiset alkoivat juosta paikalle. Amparissani oli vetta ja juoksin heittamaan sita liekkeihin. Hyodytonta. Lieskat hulmusivat tuulen mukana ja kuumus oli sietamatonta.


Mokkien asukkaita evakuoitiin nopeasti pois ja huusin etta soittakaa valittomasti palokunta. Palava katos oli levittamassa tulta myos viereiseen keittiorakennelmaan. Olkikattoinen terassi katoksen vieressa oli myos vaarassa roihahtaa, ja ryntasinkin Royn kanssa repimaan verhoja ja kankaita pois katosta roikkumasta, silla tuli yritti tarttua niihin. Kauhukseni tajusin, etta viereisessa keittiossa on kaasuliesi, joka kayttaa erittain paloherkkaa butaania. Koko mesta voisi rajahtaa hetkena mina hyvansa, jos liekit leviavat!


Onneksi mokkien asukkaat olivat kantaneet butaanisailion ulos, ennen kuin oli liian myohaista. Liekit roihusivat silti yha ja tuuli puhalsi niita kohti muita mokkeja. Tilanne naytti aika pahalta, silla suurin osa majalaisista oli liian aimana toimiakseen, eika palokuntaa kuulunut. Onneksi jokainen mokki oli sentaan tyhjennetty ihmisista. Meri oli luonnollisesti lahella, mutta meilla oli liian vahan ampareita ja liian vahan aktiivisia sammuttajia. Siina savun keskella tyhjensin amparini liekkien juureen ja juoksin ulos palosta. Edessani oli sapsakka brittitytto, joka ojensi minulle amparin. Annoin hanelle tyhjan ja huusin etta here, fill it! Oletin, etta tytto olisi lahtenyt santaamaan merelle, mutta hanpa kauhaisikin sen tayteen hiekkaa ja ojensi minulle. " Ei perkele! " ajattelin, kun tajusin, etta tassahan ollaan rannalla. Ja rantahan on taynna hiekkaa. Ja hiekalla sita paloa on hyva tukahduttaa. Voi etta sita voi tuntea olonsa holmoksi. Aimistyneena virkoin, etta clever girl ja lahdin tukahduttamaan liekkeja hiekalla.


Muutkin luonnollisesti tajusivat taman ja aloimme hiekoittamaan koko katosta. Mutta hiekka ei kuitenkaan tepsinyt palaviin kattorakenteisiin ja lieskoihin, jotka ikaan kuin elivat. Mina ja Jussi hikoilimme liekkien kuumuudessa ja hetken naytti jo silta, etta koko ranta palaa, silla tuuli ruokki liekkeja kohti viereisia majoja. Kipinat sinkoilivat, ja kuivat olkikatot alkoivat savuamaan ja karyamaan. Meilla ei ollut realistisia mahdollisuuksia saada paloa pysaytetyksi, kunnes yhtakkia toivo pilkahti esiin. Se tuli tuulen mukana; tuulen, jota ihminen ei kaikesta huolimatta pysty hallitsemaan.


Tuuli nimittain juuri oikealla hetkella kuin taikaiskusta kaantyi ja alkoi puhaltamaan pois pain asutuksesta. Tasta ilahtuneena aloimme viskoa hiekkaa ja vetta liekkeihin yha suuremmalla tarmolla, ja vihdoin saimmekin tulen hallintaan. Palokuntakin saapui paikalle, vaikka se ei lieskoja paassytkaan sammuttamaan. Sen verran tehokkaita me rannan asukit olimme olleet. Katos paloi aivan kokonaan ja viereinen keittiorakennelma myos. Mutta tarkeinta kaikesta oli se, etta kukaan ei loukkaantunut, saikahtamisia lukuunottamatta.


Palokunta romahdutti viela kytevat rakenteet ja me tulitaistelijat vetaannyimme mokkeihimme, toisiamme kiitellen. Olimme toimineet hyvin. Suuren murhenaytelman mahdollisuudet olivat olleet esilla. Adrenaliini veressani esti minua menemasta suorilta nukkumaan, ja lahdin sen sijaan uimaan. Siella aalloissa peseydyin tuhkasta ja hiesta ja mielessani kaukuivat sammuttajien sanat. " Good thing we stopped the fire!" " Yeah, we did a good job!". Itse kuitenkin tiesin, etta se mika meidat oli pelastanut, oli tuuli. Jos tuuli ei olisi kaantynyt, koko ranta olisi palanut. Meita ei pelastanut mikaan ihmisen tekema, vaan luontoaiti itse. Jotenkin mieleeni liiteli aikaisemmin paivalla nahneeni kotka ja tajusin jalleen, etta koko ajan luonto antaa meille merkkeja. Merkit on vain opittava nakemaan. Ennen kuin on liian myohaista.


Lopulta vaivuin uneen riippumatossani, erittain erikoislaatuisen paivan jalkeen. Olin hiljentynyt, hypellyt tyrskyisilla kallioilla, nahnyt kotkan lennon, soittanut gunnareita satapaisen yleison edessa, keskustellut saksalaisesta filosofiasta Kantin nimeen vannovan kitarasankarin kanssa ja kaiken lisaksi viela auttanut taistelussa tulta vastaan. Pakko oli toistaa itselleni jalleen kerran tutuksi tullut fraasi:Intiassa kaikki on mahdollista.


Kaikille viela sen verran tiedoksi, etta tosiaan tulipalosta huolimatta Denguebrothers voi hyvin eika aio taalta mihinkaan luikkia, ennen kuin on taysin pakko. Denguebrothers myos paheksuu ja kiroaa Intian kieroja sahkomiehia, joiden huonoista liitannoista jalleen sikisi tulipalo, joka uhkasi koko rantaa. Joka tapauksessa tammosta taalla Goalla. Yritappa tassa nyt sitte rauhottua!!:D

" Don't you cry tonight, I still love you baby... "

Juho (aanekas )