Toissapaivana meressa uiskennellessa sai Denguebrothers oivallisen idean. Viettaa paiva hiljaisuudessa. Itse asiassa tuo idea sai itsellani alkunsa jo hieman aikaisemmin riippumatossa kirjaa lueskellessani. "Kuinka mielenkiintoista olisikaan olla koko paiva lukematta ja tekematta yhtaan mitaan!" Siihen kun sitten lisaa viela ajatuksen, etta puhuu mahdollisimman vahan ja keskittyy omien ajatustensa tarkkailuun, niin alkaa idea olla valmis. Pohdimme ideaa Juniorin kanssa ja se kiinnosti molempia. Naapurinmokin Roy paatti osallistua hiljaiseen kokeiluumme kuultuamme suunnitelmistamme, samoin eras saksalainen keski-ikainen hippipariskunta, jotka omalta osaltaan tunsivat vetoa hiljaisuuteen. Niinpa meita oli yht'akkia viisi taman idean kimpussa. Sovimme, etta emme puhu keskenamme, ellei tarve sita vaadi ja etta puhumme muillekin ihmisille vaan sen minka on tarvis. Taydelliseen puhumattomuuteen emme siis paattaneet ryhtya.
Eilen aamulla herasin ja siirryin riippumattoon katselemaan elamaa. Mitaan ei tapahtunut. Ajatukset pyorivat paassa. Annoin niiden kulkea ja yritin katsella niita. Siita ei tullut yhtaan mitaan. Paassani oli koko ajan tunne, etta siella tapahtuu ja paljon. Rauhoittuminen oli siis vaikeaa. Nain Royn ja me nyokkasimme toisillemme hymyillen. Juhokin valui paikalle ja omaan mattoonsa. Aloin havainnoida luontoa. Tarkkailin lintuja ja kuuntelin niiden laulua tai pikemminkin raakynaa, silla olivathan kyseessa varikset. Jatkoin ajatusteni kuuntelua ja tutkimista. Niissa ei tuntunut olevan mitaan jarkea. Ne vain toistivat ja toistivat itseaan ja saivat minun oloni levottomaksi. "Mihin vit*n typeryyteen sita on taas itsensa sotkenut..olipahan taas fiksu idea.." kavi mielessani. En nimittain keksinyt mitaan, mihin ajatukseni keskittaa. Toisaalta se oli tarkoituskin. Ajatusten tarkkailu ja havainnointi.
Pulahdin uimaan. Uin kahdesti. Tama on tietenkin "tekemista", eika pelkastaan olemista, mutta sallin sen itselleni sen virvoittavan vaikutuksen vuoksi. Soin kerran js toisenkin. Pojotin. "Mika helvett* se on kun ihminen ei osaa istua hijaa ja olla paikallaan?" "Miksi minulla on levoton olo? Mika estaa minua olemasta tyytyvainen vallitsevaan hetkeen? Olen nuori ja terve, elan unelmaani ja olen paratiisissa, kaikki on kohdallaan, mutta miksi mina en osaa olla hiljaa?" Voitte arvata, etta arsytti. Eniten tietenkin arsytti oma arsyyntyminen. Mieleeni herasi vanha kysymys, jonka niin useat ovat ennen minua kysyneet: "Miksi ylipaataan tehda mitaan, jos ei saa istua hiljaa?" Onko tekeminen (oli se sitten tyo, harrastus, intohimo jne) todellisuudessa vain hiljaisuuden pakenemista? Onko se kyvyttomyytta olla tyytyvainen? Onko se pelkuruutta? Ehka menneisyyden haamujen pakenemista?
Omaksi onnekseni voin puhtain sydamin sanoa, etta mina olen luurankoni kaapeista raivannut ja menneisyys ei minua enaa pelota. Olen sinut sen kanssa. Nain ollen en ainakaan tietoisesti paennut mitaan. Mutta miksi siis tyytymattomyys? Yritinhan ainakin parhaani ollakseni hiljaa, hiljentyakseni. Miksi mina en osaa olla hiljaa? Ehka hiljentyminen oli keinotekoista? Sita se luultavasti olikin ainakin osittain, silla tietaakseni todellinen hiljentyminen on mielen hiljentymista. Yhta kaikki, nyt minulla olisi oivallinen tilaisuus tutkia kyseista tapausta. Helppoa tama ei ollut. Valilla mieleni teki alkaa kiljumaan ja raivoamaan ja tuli olo, etta minun tekisi mieleni "riisua itseni paaltani". Mieleeni tuli pohdiskelma, jonka eraan saksalaisen ajattelijan kerrotaan mietiskelleen paassaan juuri ennen valaistumistaan ollessaan suuressa kriisissa elamansa kanssa: "I cannot live with myself any longer. Am I one or two? If I cannot live with myself, there must be two of me: The 'I' and the 'Self' that 'I' cannot live with. Maybe only one of them is real." Pystyin helposti samaistumaan ajattelijaan, mutta se ei auttanut pohdiskelujani.
En tuntenut halua paeta tilannetta ja alkaa esimerkiksi lukemaan jotain. Halusin mieluummin olla paikallani ja tutkia ongelmaa. Halusin ymmartaa. "Tassa on jotain mita mina en tajua, haluan ymmartaa, etta mita se on". Mielen voi rauhoittaa ainakin kahdella tavalla. Toinen on se, etta tarkkailee ajatuksia ja seuraa niita sivusta. Olen onnistunut tassa joskus ja se on hyvin rauhoittavaa, mutta useinmiten vaikeaa. Toinen keino on keskittya yhteen asiaan ja saada nain mieli hiljentymaan. Tama lienee tuttua kaikille. Molemmat keinot viehattivat minua. Yleensa jalkimmainen keino on helpompi, mutta syysta tai toisesta mina en keksinyt mitaan mihin mieleni keskittaa. Osasyy oli siina, etta halusin keskittya johonkin filosofiseen ongelmaan (enka pelkastaan mihin tahansa asiaan, olihan tanaan eraanlainen itsetutkiskelupaiva), mutta eilen en yksinkertaisesti keksinyt sopivaa, vaikka toisinaan yritinkin. Niinpa pitaydyin enemman ensimmaisessa keinossa. Se ei onnistunut alkuunkaan. Se olisi vaatinut paljon suurempaa keskittymista ja yksi kokonainen paiva on tottumattomalle aivan liian pitka aika.
Vasta auringonlaskun aikoihin alkoi mieleni rauhoittua. Paiva oli ollut erikoinen ja yllattavan raskas. Kuitenkin kun asetuin istumaan hiekalle ja asettelin jalkani lotukseen ja kun tuijotin suoraan aurinkoon ja annoin itseni olla alkoi mieleni vahitellen rauhoittua. Muutama tuttu ajatus koskien ihmisen olemusta alkoi saada tilaa ja tulla vallitseviksi, rauhoittaen nain mieltani. Jatkoin mietiskelya tuojottaen tahtiin ja pohtien ajatusten luonnetta. "What is this thought? Where did it come from? And to whom? To me. And Wo am I?" Pysyin talla kertaa erityisesti kahdessa ensimmaisessa lauseessa. Uskomatonta, mietin, kuinka taydellinen ajatusketju voi olla. Filosofiaa parhaimmiillaan.
Loppuilta meni nopeasti. Menin nukkumaan aikaisin ja vasyneena. Uni tuli nopeasti. Paivasta jai kateen muutamia ajatuksia. Ensiksikin kysymys: "Onko tekeminen pelkastaan pakenemista? Jos on niin minka? Vallitsevien olojen? Jos nain on, niin mita tasta hetkesta puuttuu, mika estaa minua olemasta onnellinen tassa ja nyt?" Vai kuuluuko ihmisen luonteeseen tehda jotain koko ajan ja ikuisesti tavoitella jotain uutta? Pitaako se ihmisen elossa ja "jarjissaan". Tama ajatus ei minua miellyta, silla silloin ajatus rauhasta olisi mahdoton. Toiseksi, kyseisenlainen hiljainen paiva on keinotekoinen, eika se ole todellista hiljentymista. Olosuhteet pyrittiin hiljentamaan, mutta oikeasti se mika merkitsee, on mielen hiljentaminen. Seuraakin kysymys: "Kuinka hiljentaa mieli?" Omien kokemuksieni mukaan tama ei ole kovinkaan helppoa. Toisinaan minussa heraa tarve hiljentya ja silloin hiljentyminen on helpoin asia maailmassa, mutta muutoin se tunnustaa olevan vaikein.
On myos mahdollista kysya, etta onko mielen hiljentamisessa ylipaataan mitaan mielta? On. Se on ainoa tie rauhaan eli onnellisuuteen. Nain ainakin vaittavat kaikki uskonnot pukien hiljentymisen eri sanoihin. Toisille se on hiljentymista, toisille rukousta, toisille meditaatiota. Uskonnoista piittaamattomatkin kaipaavat rauhoittumista. Yhta kaikki rauha on saavutettavissa vain hiljentyessa, silla loppujen lopuksi mita muuta rauha onkaan, kuin vapautta itsesta ja ajatuksista. Se on vapautta mielipiteista ja tunteista ja uskomuksista, se on puhdasta olemista kauneimmillaan.
Eilisesta voidaan viela kaiketi sanoa se, etta hiljentymispaiva oli mielenkiintoinen ja ehdottomasti kokeilun arvoinen. Tanaan minulla on ollut paljon parempi olla kuin eilen, mielenikin on ollut rauhallisempi. Ehka hiljentyminen on tapahtunut itsestaan? Ehka sita ei voi pakottaa. Ehka olosuhteiden muokkaaminen ei auta? Ehka niita ei muokattu tarpeeksi? Eilinen oli valilla tuskaa, mutta kaikesta vuodatuksesta huolimatta valilla myos riemua. Se oli kuin unta ilman merkitysta. Ehka elama on juuri sita.
"Mind cannot control mind."
-Ramana Maharshi
-Jussi(no teaching, no teacher, no student)
sunnuntai 30. maaliskuuta 2008
Hiljaa hyva tulee...
Eilinen paiva kohoaa Denguebrothersin Outojen Paivien Listalla karkikolmikkoon. Kumpikaan meista ei olisi osannut arvata mita tuleman piti, kun eilen aamulla hieroimme aamuhamyisyydet mielistamme ja kohtasimme aamuauringon paratiisimaiset sateet. Kaikki oli hyvin, mikaan tuulessa tai aalloissa ei viestinyt mistaan muusta kuin taydellisyydesta. Mutta emmepa olisi uskoneet mita tuleman piti!
Ihan ensiksi on kerrottava, etta eilinen paiva oli niin sanottu hiljentymisen paiva. Tama tarkoittaa sita, etta paatimme Jussin kanssa olla puhumatta mitaan, tai ainakin mahdollisimman vahan koko paivan ajan. Tama ei suinkaan johtunut siita, etta kuukausien yhdessaolo olisi hiertanyt valejamme, vaan silla oli syvempi merkitys, josta Jussi itse selittanee tuonnempana. Joka tapauksessa olin valmistautunut viettamaan ihanan chillin paivan hiljaisuudessa, suurin aktiviteettini hellia itseani pitkilla riippumattotuokioilla ajatellen tekematonta proseminaaria ja kaikkia niita muita mielenkiinnottomia entisen elamani aatoksia. Voi kuinka kaukaiselta kaikki nuo hossotykset kursseista ja mitanenytolikaan....opintopisteista tuntuukaan! KELAt ja HOPSit ja muut hyvinvointiyhteiskunnan merkit ovat mielestani suloisesti haipymassa, ja jaljelle jaa autuus. Ah....
Mutta aivan niin! Paivani alkoi hiljaisella aamupalalla, jota nautin hiljaisesti paivakirjaani kirjoitellen ja hiljaisesti pilvien liikkeita tarkkaillen. Paivan edetessa hiljaisuudessa, huomasin vaeltavani viereiselle rannalle, joka eroaa omastamme taysin. Meidan rantamme (kylla olemme julistaneet sen Suomelle kuuluvaksi, koska olemme isanmaan toivoja prkl!) on tunnelmaltaan taysin relaksoitunut ja parayttynyt ikivanhasta hibanotsimenneisyydestaan, kun taas tuo naapuriranta on jonkin kamalan okyhotellin omistuksessa. Siella ei inkkarit saa vaeltaa ja omistajaki taitaa olla perati venalainen (hakkaapaallepohjanpoikaperkl!).
Kavelin kyseista rantaa pitkin ja ihastelin sen upeaa kauneutta, kunnes nain sen karmivan hotellin. Ahneus ja kylmyys huokui tuosta ihmisen rakentamasta kompleksista ja valittomasti mieleni tayttyi negatiivisesta energiasta. Tassa oli jotain mataa. Kavelin hotellin ohitse ja kauhistelin sen asukkaita. Laskeja, omahyvaisen nakoisia rikkaita ihmisia, jotka eivat nayttaneet onnellisilta tai levollisilta, vaan pikemminkin ooo....tyhmilta. Ei ei ei. Denguebrothers ei voi hyvaksya tammoista luonnonkohteiden tuhoamista kamalilla, rikkaille lihaville ihmisille suunnatuilla "lomakohteilla". Kepeat mullat Hiltonien ja muiden sniikkilankkarien turmeluspesille.
Saavuin rannan paahan jossa oli aivan ihastuttavan kaunis laguuni. Koko ranta oli hylatty. Nain iso ranta, eika ketaan uimassa. Vahan aikaa odotin, etta venalaiset KGB:n Intian osaston agentit tulisivat soittamaan minulle siperialaista nyrkkiripaskaa, mutta onneksi nain ei tapahtunut. Sen sijaan nain uljaan kotkan. Sen lensi kamalan golf-kentan ylla ja naytti niin ylvaalta kuin kotka sellaista taustaa vasten ylipaatansa voi. Mutta sitten se kiljahti. Ja sen huuto oli kaikkea muuta kuin onnellinen. Kotka huusi minulle suruaan, se huusi suruaan siita, mita kaikkea pahaa ihminen on ahneuksissaan maallensa tehnyt. Tunsin todella suurta hapeaa. Minussa herasi viha tuota hotellia ja kaikkea siihen liittyvaa kohtaan ja teki mieleni huutaa. Hiljaisuusvalani kuitenkin vannotti, ja lahdin kavelemaan kohti kotirantaa.
Kotkan huuto kuitenkin kaikui ajatuksissani viela pitkaan. Oli pakko pysahtya pitkaksi aikaa miettimaan, etta mitaka helevettia sita ihminen kotipallolleen on tekemassa. Surukseni saatoin ajatella vain negatiivisa puolia. Luonto on meidan isantamme, ja me yritamme olla niin muka herroja etta! Voi etta minua arsytti katsoa sita hotellia ja lahdin kiipeamaan kalliokkoa, joka katki sisalleen salaisen reitin kotirannalle. Aikani kavuttuani ja seikkailtuani istahdin rantaveteen. Olin lapimarka, silla minun oli taytyny hyppia tyrskyissa kivelta toiselle, mutta taalla ei ole mitaan valia, oletko marka vai kuiva. Aurinko korjaa kaiken. Jumitin siina hiekalla ja paatin, etta alan lahjoittamaan rahaa jonnekki naista hippijarjestoista, jotka yrittaa pelastaa maailmaa. Jotenki ne vaan ei ole koskaan minua vakuuttaneet, mutta kun minulla kerran sita rahaa on, niin sama laittaa sita kiertamaan. Tama kuitenkin on ainoa kotimme tama iki-ihana Telluksemme. Aikani istuttuani syoksyin aaltoihin ja annoin niiden vieda huoleni ja murheeni mukanaan, niin kuin niin monesti ennenkin.
Majalle saavuttuani tapasin eraan ikivanhan hibanotsin Grahamin, joka aloitti muutama vuosi sitten soittamaan kitaraa ja tekemaan omia biisejaan. Han ei ole mikaan virtuoosi, mutta on hellyyttavaa kuunnella, kun vanha mies laulaa viihdyttavia folkkilauluja kuten " Coconut man stole my shoes " ja " My girl wants me to be a rock 'n roll man (but I don't think I can)". Graham on hengaillut taalla noin 300 vuotta ja jotkut sen biiseista on oikeasti suosittuja taalla Etela-Goalla. Joka tapauksessa Graham mainosti Open Mike-tapausta eraalla lahirannalla ja ilmaisten itseani mahdollisimman nonverbaalisesti, ilmoitin etta tulen paikalle. Kyseiset tapahtumat on aina siisteja, ja taalla nakee monesti ihan maailmanluokan muusikkoja jamittelemassa.
Illan alkaessa hamartamaan havahduin riippumatostani. Olin siihen pari tuntia sitten rojahtanut muka niin kamalan vasyneena kaikesta tasta hiljaisuudesta mietiskelemaan nakemaani kotkaa ja siihen liittyvaa luontoaidin rakkautta. Ilmeisestikin olin nukahtanut rauhalliseen, kiireettomaan uneen (sita sattuu taalla aina silloin talloin ja mita hauskimmissa paikoissa). Nousin ylos ja kiirehdin sovitulle rannalle. Siella oli jo taysi show menossa ja Graham lauloi laulua Rat-racesta ja sen syovyttavasta voimasta. Aivan huippu hippiukko! Lovely! Porukkaa oli baari pullollaan, lahes sata ihmista ja lava oli valaistu ja siella oli kitaraa ja djembea ja kaikkea. Tunnelma oli todella mukava.
Huomasin lavalla eraan keski-ikaisen pitkatukkaisen saksalaismiehen, jonka olin spotannut pari kertaa aikaisemminkin. Han on nimeltaan Folke tms ja on aivan uskomaton kitaristi. Folke on tullut Goalle 86-vuodesta lahtien ja on todellinen muusikko ja ex-hippeilija. Han on mm soittanut Wigwamin poikain kanssa taannoin ja opettaa tunnetussa musiikkikoulussa Kolnissa. Tama oli hanen viimeinen iltansa taalla, silla kone takaisin Saksaan perheen luo oli lahdossa. Han huomasi minut pian ja tuli luokseni. " Ach, so nice that you have come!" Han oli nimittain ollut paikalla kun olin soitellut jotain pari iltaa sitten samantapaisessa tapahtumassa. Folke selitti etta kaipasi muusikkoja tana iltana, silla han halusi jamitella. " No problem!" sanoin ja hymyilin. Pian siihen eksyi paikalle myos hollantilainen ystavamme Roy, joka on myos musiikkimiehia. Sovimme Royn kanssa, etta vedamme parit veisut ja sitten kutsutaan Folke lavalle ja soitetaan.
Ilta kului rattoisasti, ja yhtakkia oli vuoroni nousta lavalle. Porukkaa olikin yllattavan paljon ja tunsin hieman jannitysta mahan pohjassani. Taalla se Suomi-poika yksin seisoo lavalla kohdaten sata naamaa, joista yksikaan ei ole tuttu eika osaa Maamme-laulun sanoja. Noh, kerran sita vain eletaan. Otin kitaran ja lausuin omistavani seuraavan herkan balladin ystavalleni Folkelle(jota en oikeastaan ennen tata iltaa ollut edes tuntenut), joka lahtee kotia Saksan maalle. Biisivalintani oli, totta kai, Guns 'n rosesin tunnelmallinen Don't Cry. Alkoi melkein naurattamaan, kun ajattelin etta mita v*ttua oikein hommaan. Laulan gunnareita jollekki saksalaisukolle Goalla, satapaisen yleison edessa. Ja tamahan oli sitapaitsi hiljentymisen paiva! Noh, sellaista se elama joskus on: on aika olla hiljaa ja on aika ooo...laulaa gunnareita saksalaiselle miehelle.
Biisi sujui hyvin, vaikka nain silmakulmastani, etta Folke ei ollutkaan liikuttunut kyyneliin. Toisaalta lauluni kannustikin olemaan itkematta, joten onnittelin itseani onnistuneesta lauluvalinnasta. Mutta hauskaa se kylla oli, ja jalleen jotain kerrottavaa lapsenlapsille. Siina sitten ilta jatkui yha vahenevassa hiljaisuudessa, kunnes yhtakkia Folke ilmesti jalleen luokseni, ja sanoi etta haluaisi soittaa vikan biisin. Se halusi nimen omaan soittaa reggaeta, mutta ei muistanu yhtaan biisia. Siina sekunnin sadasosassa mieleeni juolahti eras ihastuttava Bob Marleyn veisu, jonka eras rakas ystavamme sendi sielta Suomen loskan keskelta paiviamme valaisemaan. Sanoin , etta Three Little Birds on ihan fuckin' brilliant, ja Folke sano, etta Wunderbar! Oli hieno fiilis ku koko baari laulo mukanamme, etta "Don't worry about a thing..."
Ja ilta jatkui jatkumistaan ja huomasin, etta olin eksynyt keskustelemaan puoleksi saksaksi ja puoleksi englanniksi Folken kanssa saksalaisesta filosofiasta. Han innostui suuresti, kun kuuli opiskelevani historiaa ja fiolosofiaa ja meilla olikin hyvin antoisat keskustelut, kunnes tama saksalainen keski-ikainen kitarasankari poltti yhden jointin liikaa ja paatti, etta hanen oli aika leijua kohti "vahemman huojuvia energioita". Naureskelin, etta eiko Kantti kesta heheh hehehee, mutta eihan se sita tietenkaan tajunnu vaan sammahti. Itse paatin mukavan illan paatteeksi lahtea Royn kanssa suunnistamaan viidakon halki kohti kotirantaa.
Jotenkin ihmeen kaupalla onnistuimme loytamaan tiemme lapi krokotiilien ja tiikerien ja verenhimoisten kirahvien omalle rannallemme. Saavuin mokilleni ja sain huippuidean. Kello oli jotaki vailla yksi yolla, ja paatin etta nytpa mina nukunkin koko yon riippumatossa! Mika loistava paatos hauskalle paivalle! Jussi oli majassa kuorsaamassa (hiljaisesti) ja mina virittelin mattoni nukkumakuntoon. Olin jo aikaisemmin asentanut hyttysverkot tuohon kaunottareeni ja nyt ei tarvinnut kuin varastaa tyyny sangystani ja installoida se hammockkiini. Tata tehdessani nain kuinka laheisessa majapaikassa poltettiin nuotiota. Mieleeni tuli lukuisat kerrat, kun koto-Suomessa olin nuotion aaressa istunut ja makkaraa paistellut. Olin juuri aikeissa rojahtaa mattooni kun pimeydesta kuului huuto.
Mika se oli? Aivan kuin joku olisi huutanut jotain. Nyt se kuului etaisesti uudelleen. Satuin vilkaisemaan uudelleen naapurimajapaikkaan, joka oli noin parinkymmenen metrin paassa ja silloin tajusin. Tulipalo! Joku oli huutanut fire. Pimeassa yossa tulipunainen hehku kertoi, etta kyseessa ei ollut mikaan nuotio, vaan tulipalo. Ryntasin sisaan majaani huutaen tulipaloa. Heratin Jussin ja ryntasin kohti paloa amparin kanssa. Nain lieskat ja ne olivat lahes neljametriset. Viereinen majapaikka, joka koostui ravintolakatoksesta ja noin kymmenesta mokista, oli ilmiliekeissa. Juoksin lahemmas tulipaloa, ja huomasin, etta koko ravintolakatos oli taysin liekkimeressa. Koirat ulisivat rannalla ja ihmiset alkoivat juosta paikalle. Amparissani oli vetta ja juoksin heittamaan sita liekkeihin. Hyodytonta. Lieskat hulmusivat tuulen mukana ja kuumus oli sietamatonta.
Mokkien asukkaita evakuoitiin nopeasti pois ja huusin etta soittakaa valittomasti palokunta. Palava katos oli levittamassa tulta myos viereiseen keittiorakennelmaan. Olkikattoinen terassi katoksen vieressa oli myos vaarassa roihahtaa, ja ryntasinkin Royn kanssa repimaan verhoja ja kankaita pois katosta roikkumasta, silla tuli yritti tarttua niihin. Kauhukseni tajusin, etta viereisessa keittiossa on kaasuliesi, joka kayttaa erittain paloherkkaa butaania. Koko mesta voisi rajahtaa hetkena mina hyvansa, jos liekit leviavat!
Onneksi mokkien asukkaat olivat kantaneet butaanisailion ulos, ennen kuin oli liian myohaista. Liekit roihusivat silti yha ja tuuli puhalsi niita kohti muita mokkeja. Tilanne naytti aika pahalta, silla suurin osa majalaisista oli liian aimana toimiakseen, eika palokuntaa kuulunut. Onneksi jokainen mokki oli sentaan tyhjennetty ihmisista. Meri oli luonnollisesti lahella, mutta meilla oli liian vahan ampareita ja liian vahan aktiivisia sammuttajia. Siina savun keskella tyhjensin amparini liekkien juureen ja juoksin ulos palosta. Edessani oli sapsakka brittitytto, joka ojensi minulle amparin. Annoin hanelle tyhjan ja huusin etta here, fill it! Oletin, etta tytto olisi lahtenyt santaamaan merelle, mutta hanpa kauhaisikin sen tayteen hiekkaa ja ojensi minulle. " Ei perkele! " ajattelin, kun tajusin, etta tassahan ollaan rannalla. Ja rantahan on taynna hiekkaa. Ja hiekalla sita paloa on hyva tukahduttaa. Voi etta sita voi tuntea olonsa holmoksi. Aimistyneena virkoin, etta clever girl ja lahdin tukahduttamaan liekkeja hiekalla.
Muutkin luonnollisesti tajusivat taman ja aloimme hiekoittamaan koko katosta. Mutta hiekka ei kuitenkaan tepsinyt palaviin kattorakenteisiin ja lieskoihin, jotka ikaan kuin elivat. Mina ja Jussi hikoilimme liekkien kuumuudessa ja hetken naytti jo silta, etta koko ranta palaa, silla tuuli ruokki liekkeja kohti viereisia majoja. Kipinat sinkoilivat, ja kuivat olkikatot alkoivat savuamaan ja karyamaan. Meilla ei ollut realistisia mahdollisuuksia saada paloa pysaytetyksi, kunnes yhtakkia toivo pilkahti esiin. Se tuli tuulen mukana; tuulen, jota ihminen ei kaikesta huolimatta pysty hallitsemaan.
Tuuli nimittain juuri oikealla hetkella kuin taikaiskusta kaantyi ja alkoi puhaltamaan pois pain asutuksesta. Tasta ilahtuneena aloimme viskoa hiekkaa ja vetta liekkeihin yha suuremmalla tarmolla, ja vihdoin saimmekin tulen hallintaan. Palokuntakin saapui paikalle, vaikka se ei lieskoja paassytkaan sammuttamaan. Sen verran tehokkaita me rannan asukit olimme olleet. Katos paloi aivan kokonaan ja viereinen keittiorakennelma myos. Mutta tarkeinta kaikesta oli se, etta kukaan ei loukkaantunut, saikahtamisia lukuunottamatta.
Palokunta romahdutti viela kytevat rakenteet ja me tulitaistelijat vetaannyimme mokkeihimme, toisiamme kiitellen. Olimme toimineet hyvin. Suuren murhenaytelman mahdollisuudet olivat olleet esilla. Adrenaliini veressani esti minua menemasta suorilta nukkumaan, ja lahdin sen sijaan uimaan. Siella aalloissa peseydyin tuhkasta ja hiesta ja mielessani kaukuivat sammuttajien sanat. " Good thing we stopped the fire!" " Yeah, we did a good job!". Itse kuitenkin tiesin, etta se mika meidat oli pelastanut, oli tuuli. Jos tuuli ei olisi kaantynyt, koko ranta olisi palanut. Meita ei pelastanut mikaan ihmisen tekema, vaan luontoaiti itse. Jotenkin mieleeni liiteli aikaisemmin paivalla nahneeni kotka ja tajusin jalleen, etta koko ajan luonto antaa meille merkkeja. Merkit on vain opittava nakemaan. Ennen kuin on liian myohaista.
Lopulta vaivuin uneen riippumatossani, erittain erikoislaatuisen paivan jalkeen. Olin hiljentynyt, hypellyt tyrskyisilla kallioilla, nahnyt kotkan lennon, soittanut gunnareita satapaisen yleison edessa, keskustellut saksalaisesta filosofiasta Kantin nimeen vannovan kitarasankarin kanssa ja kaiken lisaksi viela auttanut taistelussa tulta vastaan. Pakko oli toistaa itselleni jalleen kerran tutuksi tullut fraasi:Intiassa kaikki on mahdollista.
Kaikille viela sen verran tiedoksi, etta tosiaan tulipalosta huolimatta Denguebrothers voi hyvin eika aio taalta mihinkaan luikkia, ennen kuin on taysin pakko. Denguebrothers myos paheksuu ja kiroaa Intian kieroja sahkomiehia, joiden huonoista liitannoista jalleen sikisi tulipalo, joka uhkasi koko rantaa. Joka tapauksessa tammosta taalla Goalla. Yritappa tassa nyt sitte rauhottua!!:D
" Don't you cry tonight, I still love you baby... "
Juho (aanekas )
Ihan ensiksi on kerrottava, etta eilinen paiva oli niin sanottu hiljentymisen paiva. Tama tarkoittaa sita, etta paatimme Jussin kanssa olla puhumatta mitaan, tai ainakin mahdollisimman vahan koko paivan ajan. Tama ei suinkaan johtunut siita, etta kuukausien yhdessaolo olisi hiertanyt valejamme, vaan silla oli syvempi merkitys, josta Jussi itse selittanee tuonnempana. Joka tapauksessa olin valmistautunut viettamaan ihanan chillin paivan hiljaisuudessa, suurin aktiviteettini hellia itseani pitkilla riippumattotuokioilla ajatellen tekematonta proseminaaria ja kaikkia niita muita mielenkiinnottomia entisen elamani aatoksia. Voi kuinka kaukaiselta kaikki nuo hossotykset kursseista ja mitanenytolikaan....opintopisteista tuntuukaan! KELAt ja HOPSit ja muut hyvinvointiyhteiskunnan merkit ovat mielestani suloisesti haipymassa, ja jaljelle jaa autuus. Ah....
Mutta aivan niin! Paivani alkoi hiljaisella aamupalalla, jota nautin hiljaisesti paivakirjaani kirjoitellen ja hiljaisesti pilvien liikkeita tarkkaillen. Paivan edetessa hiljaisuudessa, huomasin vaeltavani viereiselle rannalle, joka eroaa omastamme taysin. Meidan rantamme (kylla olemme julistaneet sen Suomelle kuuluvaksi, koska olemme isanmaan toivoja prkl!) on tunnelmaltaan taysin relaksoitunut ja parayttynyt ikivanhasta hibanotsimenneisyydestaan, kun taas tuo naapuriranta on jonkin kamalan okyhotellin omistuksessa. Siella ei inkkarit saa vaeltaa ja omistajaki taitaa olla perati venalainen (hakkaapaallepohjanpoikaperkl!).
Kavelin kyseista rantaa pitkin ja ihastelin sen upeaa kauneutta, kunnes nain sen karmivan hotellin. Ahneus ja kylmyys huokui tuosta ihmisen rakentamasta kompleksista ja valittomasti mieleni tayttyi negatiivisesta energiasta. Tassa oli jotain mataa. Kavelin hotellin ohitse ja kauhistelin sen asukkaita. Laskeja, omahyvaisen nakoisia rikkaita ihmisia, jotka eivat nayttaneet onnellisilta tai levollisilta, vaan pikemminkin ooo....tyhmilta. Ei ei ei. Denguebrothers ei voi hyvaksya tammoista luonnonkohteiden tuhoamista kamalilla, rikkaille lihaville ihmisille suunnatuilla "lomakohteilla". Kepeat mullat Hiltonien ja muiden sniikkilankkarien turmeluspesille.
Saavuin rannan paahan jossa oli aivan ihastuttavan kaunis laguuni. Koko ranta oli hylatty. Nain iso ranta, eika ketaan uimassa. Vahan aikaa odotin, etta venalaiset KGB:n Intian osaston agentit tulisivat soittamaan minulle siperialaista nyrkkiripaskaa, mutta onneksi nain ei tapahtunut. Sen sijaan nain uljaan kotkan. Sen lensi kamalan golf-kentan ylla ja naytti niin ylvaalta kuin kotka sellaista taustaa vasten ylipaatansa voi. Mutta sitten se kiljahti. Ja sen huuto oli kaikkea muuta kuin onnellinen. Kotka huusi minulle suruaan, se huusi suruaan siita, mita kaikkea pahaa ihminen on ahneuksissaan maallensa tehnyt. Tunsin todella suurta hapeaa. Minussa herasi viha tuota hotellia ja kaikkea siihen liittyvaa kohtaan ja teki mieleni huutaa. Hiljaisuusvalani kuitenkin vannotti, ja lahdin kavelemaan kohti kotirantaa.
Kotkan huuto kuitenkin kaikui ajatuksissani viela pitkaan. Oli pakko pysahtya pitkaksi aikaa miettimaan, etta mitaka helevettia sita ihminen kotipallolleen on tekemassa. Surukseni saatoin ajatella vain negatiivisa puolia. Luonto on meidan isantamme, ja me yritamme olla niin muka herroja etta! Voi etta minua arsytti katsoa sita hotellia ja lahdin kiipeamaan kalliokkoa, joka katki sisalleen salaisen reitin kotirannalle. Aikani kavuttuani ja seikkailtuani istahdin rantaveteen. Olin lapimarka, silla minun oli taytyny hyppia tyrskyissa kivelta toiselle, mutta taalla ei ole mitaan valia, oletko marka vai kuiva. Aurinko korjaa kaiken. Jumitin siina hiekalla ja paatin, etta alan lahjoittamaan rahaa jonnekki naista hippijarjestoista, jotka yrittaa pelastaa maailmaa. Jotenki ne vaan ei ole koskaan minua vakuuttaneet, mutta kun minulla kerran sita rahaa on, niin sama laittaa sita kiertamaan. Tama kuitenkin on ainoa kotimme tama iki-ihana Telluksemme. Aikani istuttuani syoksyin aaltoihin ja annoin niiden vieda huoleni ja murheeni mukanaan, niin kuin niin monesti ennenkin.
Majalle saavuttuani tapasin eraan ikivanhan hibanotsin Grahamin, joka aloitti muutama vuosi sitten soittamaan kitaraa ja tekemaan omia biisejaan. Han ei ole mikaan virtuoosi, mutta on hellyyttavaa kuunnella, kun vanha mies laulaa viihdyttavia folkkilauluja kuten " Coconut man stole my shoes " ja " My girl wants me to be a rock 'n roll man (but I don't think I can)". Graham on hengaillut taalla noin 300 vuotta ja jotkut sen biiseista on oikeasti suosittuja taalla Etela-Goalla. Joka tapauksessa Graham mainosti Open Mike-tapausta eraalla lahirannalla ja ilmaisten itseani mahdollisimman nonverbaalisesti, ilmoitin etta tulen paikalle. Kyseiset tapahtumat on aina siisteja, ja taalla nakee monesti ihan maailmanluokan muusikkoja jamittelemassa.
Illan alkaessa hamartamaan havahduin riippumatostani. Olin siihen pari tuntia sitten rojahtanut muka niin kamalan vasyneena kaikesta tasta hiljaisuudesta mietiskelemaan nakemaani kotkaa ja siihen liittyvaa luontoaidin rakkautta. Ilmeisestikin olin nukahtanut rauhalliseen, kiireettomaan uneen (sita sattuu taalla aina silloin talloin ja mita hauskimmissa paikoissa). Nousin ylos ja kiirehdin sovitulle rannalle. Siella oli jo taysi show menossa ja Graham lauloi laulua Rat-racesta ja sen syovyttavasta voimasta. Aivan huippu hippiukko! Lovely! Porukkaa oli baari pullollaan, lahes sata ihmista ja lava oli valaistu ja siella oli kitaraa ja djembea ja kaikkea. Tunnelma oli todella mukava.
Huomasin lavalla eraan keski-ikaisen pitkatukkaisen saksalaismiehen, jonka olin spotannut pari kertaa aikaisemminkin. Han on nimeltaan Folke tms ja on aivan uskomaton kitaristi. Folke on tullut Goalle 86-vuodesta lahtien ja on todellinen muusikko ja ex-hippeilija. Han on mm soittanut Wigwamin poikain kanssa taannoin ja opettaa tunnetussa musiikkikoulussa Kolnissa. Tama oli hanen viimeinen iltansa taalla, silla kone takaisin Saksaan perheen luo oli lahdossa. Han huomasi minut pian ja tuli luokseni. " Ach, so nice that you have come!" Han oli nimittain ollut paikalla kun olin soitellut jotain pari iltaa sitten samantapaisessa tapahtumassa. Folke selitti etta kaipasi muusikkoja tana iltana, silla han halusi jamitella. " No problem!" sanoin ja hymyilin. Pian siihen eksyi paikalle myos hollantilainen ystavamme Roy, joka on myos musiikkimiehia. Sovimme Royn kanssa, etta vedamme parit veisut ja sitten kutsutaan Folke lavalle ja soitetaan.
Ilta kului rattoisasti, ja yhtakkia oli vuoroni nousta lavalle. Porukkaa olikin yllattavan paljon ja tunsin hieman jannitysta mahan pohjassani. Taalla se Suomi-poika yksin seisoo lavalla kohdaten sata naamaa, joista yksikaan ei ole tuttu eika osaa Maamme-laulun sanoja. Noh, kerran sita vain eletaan. Otin kitaran ja lausuin omistavani seuraavan herkan balladin ystavalleni Folkelle(jota en oikeastaan ennen tata iltaa ollut edes tuntenut), joka lahtee kotia Saksan maalle. Biisivalintani oli, totta kai, Guns 'n rosesin tunnelmallinen Don't Cry. Alkoi melkein naurattamaan, kun ajattelin etta mita v*ttua oikein hommaan. Laulan gunnareita jollekki saksalaisukolle Goalla, satapaisen yleison edessa. Ja tamahan oli sitapaitsi hiljentymisen paiva! Noh, sellaista se elama joskus on: on aika olla hiljaa ja on aika ooo...laulaa gunnareita saksalaiselle miehelle.
Biisi sujui hyvin, vaikka nain silmakulmastani, etta Folke ei ollutkaan liikuttunut kyyneliin. Toisaalta lauluni kannustikin olemaan itkematta, joten onnittelin itseani onnistuneesta lauluvalinnasta. Mutta hauskaa se kylla oli, ja jalleen jotain kerrottavaa lapsenlapsille. Siina sitten ilta jatkui yha vahenevassa hiljaisuudessa, kunnes yhtakkia Folke ilmesti jalleen luokseni, ja sanoi etta haluaisi soittaa vikan biisin. Se halusi nimen omaan soittaa reggaeta, mutta ei muistanu yhtaan biisia. Siina sekunnin sadasosassa mieleeni juolahti eras ihastuttava Bob Marleyn veisu, jonka eras rakas ystavamme sendi sielta Suomen loskan keskelta paiviamme valaisemaan. Sanoin , etta Three Little Birds on ihan fuckin' brilliant, ja Folke sano, etta Wunderbar! Oli hieno fiilis ku koko baari laulo mukanamme, etta "Don't worry about a thing..."
Ja ilta jatkui jatkumistaan ja huomasin, etta olin eksynyt keskustelemaan puoleksi saksaksi ja puoleksi englanniksi Folken kanssa saksalaisesta filosofiasta. Han innostui suuresti, kun kuuli opiskelevani historiaa ja fiolosofiaa ja meilla olikin hyvin antoisat keskustelut, kunnes tama saksalainen keski-ikainen kitarasankari poltti yhden jointin liikaa ja paatti, etta hanen oli aika leijua kohti "vahemman huojuvia energioita". Naureskelin, etta eiko Kantti kesta heheh hehehee, mutta eihan se sita tietenkaan tajunnu vaan sammahti. Itse paatin mukavan illan paatteeksi lahtea Royn kanssa suunnistamaan viidakon halki kohti kotirantaa.
Jotenkin ihmeen kaupalla onnistuimme loytamaan tiemme lapi krokotiilien ja tiikerien ja verenhimoisten kirahvien omalle rannallemme. Saavuin mokilleni ja sain huippuidean. Kello oli jotaki vailla yksi yolla, ja paatin etta nytpa mina nukunkin koko yon riippumatossa! Mika loistava paatos hauskalle paivalle! Jussi oli majassa kuorsaamassa (hiljaisesti) ja mina virittelin mattoni nukkumakuntoon. Olin jo aikaisemmin asentanut hyttysverkot tuohon kaunottareeni ja nyt ei tarvinnut kuin varastaa tyyny sangystani ja installoida se hammockkiini. Tata tehdessani nain kuinka laheisessa majapaikassa poltettiin nuotiota. Mieleeni tuli lukuisat kerrat, kun koto-Suomessa olin nuotion aaressa istunut ja makkaraa paistellut. Olin juuri aikeissa rojahtaa mattooni kun pimeydesta kuului huuto.
Mika se oli? Aivan kuin joku olisi huutanut jotain. Nyt se kuului etaisesti uudelleen. Satuin vilkaisemaan uudelleen naapurimajapaikkaan, joka oli noin parinkymmenen metrin paassa ja silloin tajusin. Tulipalo! Joku oli huutanut fire. Pimeassa yossa tulipunainen hehku kertoi, etta kyseessa ei ollut mikaan nuotio, vaan tulipalo. Ryntasin sisaan majaani huutaen tulipaloa. Heratin Jussin ja ryntasin kohti paloa amparin kanssa. Nain lieskat ja ne olivat lahes neljametriset. Viereinen majapaikka, joka koostui ravintolakatoksesta ja noin kymmenesta mokista, oli ilmiliekeissa. Juoksin lahemmas tulipaloa, ja huomasin, etta koko ravintolakatos oli taysin liekkimeressa. Koirat ulisivat rannalla ja ihmiset alkoivat juosta paikalle. Amparissani oli vetta ja juoksin heittamaan sita liekkeihin. Hyodytonta. Lieskat hulmusivat tuulen mukana ja kuumus oli sietamatonta.
Mokkien asukkaita evakuoitiin nopeasti pois ja huusin etta soittakaa valittomasti palokunta. Palava katos oli levittamassa tulta myos viereiseen keittiorakennelmaan. Olkikattoinen terassi katoksen vieressa oli myos vaarassa roihahtaa, ja ryntasinkin Royn kanssa repimaan verhoja ja kankaita pois katosta roikkumasta, silla tuli yritti tarttua niihin. Kauhukseni tajusin, etta viereisessa keittiossa on kaasuliesi, joka kayttaa erittain paloherkkaa butaania. Koko mesta voisi rajahtaa hetkena mina hyvansa, jos liekit leviavat!
Onneksi mokkien asukkaat olivat kantaneet butaanisailion ulos, ennen kuin oli liian myohaista. Liekit roihusivat silti yha ja tuuli puhalsi niita kohti muita mokkeja. Tilanne naytti aika pahalta, silla suurin osa majalaisista oli liian aimana toimiakseen, eika palokuntaa kuulunut. Onneksi jokainen mokki oli sentaan tyhjennetty ihmisista. Meri oli luonnollisesti lahella, mutta meilla oli liian vahan ampareita ja liian vahan aktiivisia sammuttajia. Siina savun keskella tyhjensin amparini liekkien juureen ja juoksin ulos palosta. Edessani oli sapsakka brittitytto, joka ojensi minulle amparin. Annoin hanelle tyhjan ja huusin etta here, fill it! Oletin, etta tytto olisi lahtenyt santaamaan merelle, mutta hanpa kauhaisikin sen tayteen hiekkaa ja ojensi minulle. " Ei perkele! " ajattelin, kun tajusin, etta tassahan ollaan rannalla. Ja rantahan on taynna hiekkaa. Ja hiekalla sita paloa on hyva tukahduttaa. Voi etta sita voi tuntea olonsa holmoksi. Aimistyneena virkoin, etta clever girl ja lahdin tukahduttamaan liekkeja hiekalla.
Muutkin luonnollisesti tajusivat taman ja aloimme hiekoittamaan koko katosta. Mutta hiekka ei kuitenkaan tepsinyt palaviin kattorakenteisiin ja lieskoihin, jotka ikaan kuin elivat. Mina ja Jussi hikoilimme liekkien kuumuudessa ja hetken naytti jo silta, etta koko ranta palaa, silla tuuli ruokki liekkeja kohti viereisia majoja. Kipinat sinkoilivat, ja kuivat olkikatot alkoivat savuamaan ja karyamaan. Meilla ei ollut realistisia mahdollisuuksia saada paloa pysaytetyksi, kunnes yhtakkia toivo pilkahti esiin. Se tuli tuulen mukana; tuulen, jota ihminen ei kaikesta huolimatta pysty hallitsemaan.
Tuuli nimittain juuri oikealla hetkella kuin taikaiskusta kaantyi ja alkoi puhaltamaan pois pain asutuksesta. Tasta ilahtuneena aloimme viskoa hiekkaa ja vetta liekkeihin yha suuremmalla tarmolla, ja vihdoin saimmekin tulen hallintaan. Palokuntakin saapui paikalle, vaikka se ei lieskoja paassytkaan sammuttamaan. Sen verran tehokkaita me rannan asukit olimme olleet. Katos paloi aivan kokonaan ja viereinen keittiorakennelma myos. Mutta tarkeinta kaikesta oli se, etta kukaan ei loukkaantunut, saikahtamisia lukuunottamatta.
Palokunta romahdutti viela kytevat rakenteet ja me tulitaistelijat vetaannyimme mokkeihimme, toisiamme kiitellen. Olimme toimineet hyvin. Suuren murhenaytelman mahdollisuudet olivat olleet esilla. Adrenaliini veressani esti minua menemasta suorilta nukkumaan, ja lahdin sen sijaan uimaan. Siella aalloissa peseydyin tuhkasta ja hiesta ja mielessani kaukuivat sammuttajien sanat. " Good thing we stopped the fire!" " Yeah, we did a good job!". Itse kuitenkin tiesin, etta se mika meidat oli pelastanut, oli tuuli. Jos tuuli ei olisi kaantynyt, koko ranta olisi palanut. Meita ei pelastanut mikaan ihmisen tekema, vaan luontoaiti itse. Jotenkin mieleeni liiteli aikaisemmin paivalla nahneeni kotka ja tajusin jalleen, etta koko ajan luonto antaa meille merkkeja. Merkit on vain opittava nakemaan. Ennen kuin on liian myohaista.
Lopulta vaivuin uneen riippumatossani, erittain erikoislaatuisen paivan jalkeen. Olin hiljentynyt, hypellyt tyrskyisilla kallioilla, nahnyt kotkan lennon, soittanut gunnareita satapaisen yleison edessa, keskustellut saksalaisesta filosofiasta Kantin nimeen vannovan kitarasankarin kanssa ja kaiken lisaksi viela auttanut taistelussa tulta vastaan. Pakko oli toistaa itselleni jalleen kerran tutuksi tullut fraasi:Intiassa kaikki on mahdollista.
Kaikille viela sen verran tiedoksi, etta tosiaan tulipalosta huolimatta Denguebrothers voi hyvin eika aio taalta mihinkaan luikkia, ennen kuin on taysin pakko. Denguebrothers myos paheksuu ja kiroaa Intian kieroja sahkomiehia, joiden huonoista liitannoista jalleen sikisi tulipalo, joka uhkasi koko rantaa. Joka tapauksessa tammosta taalla Goalla. Yritappa tassa nyt sitte rauhottua!!:D
" Don't you cry tonight, I still love you baby... "
Juho (aanekas )
torstai 27. maaliskuuta 2008
Paras lahja
Ah, nyt jalleen vuotta vanhempana ja viisaampana voin kirjoittaa teille, arvon lukijat eilisen uskomattomasta synttarimenosta. Kuten Jussi eilen kirjoitti muutaman caipiroskan jalkeen, oli kyseessa erityisen chilauttava paiva, mutta haluankin kertoa aivan mahtavasta syntymapaivalahjasta jonka sain. Sen antaja on suloisempi kuin kukaan tuntemani nainen, ja hanen vuokseen voisin tehda mita vain. Tama nainen liikutti minut ja sai minut tuntemaan oloni todella tarkeaksi. Taman naisen te varmaan kaikki tunnettekin: han on luontoaiti.
Eli kuulkaa ensin varoitus: se mita aion seuraavaksi kertoa voi kuulostaa melkoiselta lesotukselta, mutta hei, en osaa sita muutenkaan kertoa. Jos parayttavien ja ukotukselta kuulostavien, mahtavien ja liikuttavien kauniiden tositapahtumien lukeminen saa Teidat tuntemaan olonne arsyyntyneeksi ja saa aikaan inhoa ja ellei perati kateutta, niin alkaa lukeko eteenpain. Voin kuitenkin vakuuttaa, etta kaikki mita tapahtui, on totta.
Elikka ihan ekaksi eilen aamulla kaksi ihastuttavaa tanskalaistyttoa lauloi minulle kauniin synttarilaulun, jonka saestyksessa juoksin vahvoihin synttariaaltoihin. Vesi oli lamminta kuten aina, ja aallot tarjosivat juuri oikeassa suhteessa jannitysta ja relaksaatiota. Vedessa ei juurikaan ollut muita uimareita kuin mina, Jussi ja hollantilainen kaverimme Roy. Koin lapsenomaista riemua pulahdellessani aaltojen lomassa ja niiden vietavana.
Yhtakkia Jussi huudahti. Han oli nahnyt jotain. Kaannyin katsomaan hanen suuntaansa. Oli hiljaista ja aamuaurinko oli juuri alkanut lammittaa ja kuivattaa yosateiden kastuttamaa Goaa. Siristin silmiani aaltoihin kymmenen metrin paassa. Sitten nain sen. Todella iso eva vedessa. Takanani Roy uteli, etta mitaka siella on. Vastasin, etta naimme evan. " It might be a shark..." tuumi Roy, joka on matkoillaan tutustunut naihin julmiin otuksiin. Hait nimittain eivat juurikaan ujostele uivaa matkaajaa, toisin kuin useimmat meren elavat. " Be careful, they can be nasty!" En halunnut kuunnella, vaan lahdimme Jussin kanssa uimaan lahemmas kohtaa, jossa olimme evan nahneet. Olihan sentaan syntymapaivani, enka ollut kutsunut haikaloja vierailulle!
Uimme syvemmalle ulapalle. Yhtakkia se oli siina silmieni edessa! Aito, elava hengittava delfiini pomppasi pinnan ylle viiden metrin paassa minusta! Voi vitalis! Mentiin Jussin kanssa ihan pahkinoiksi. Ei perkl! Sitten yhtakkia viela lahempana pintaan kohosi toinen! " ei Saat*na, delfiineja!", oli ainoa, mita sain sanottua. Olin aivan aimistynyt noiden elainten kauneudesta ja sulavista liikeista. Lahdimme uimaan lahemmas.
Valilla vahvat aallot yrittivat vieda meita mukanaan, mutta uimme silti lahemmas. Delfiinit tulivat pintaan lahella. Olin yhta hymya ja tunsin uskomatonta rakkautta luontoa, elamaa ja naita mahtavia, kauniita elaimia kohtaan. Sitten yksi delfiineista pulahti pintaan niin lahella, etta olisin melkein voinut koskettaa sita! Nain, kuinka aamuauringon sateet heijastuivat sen sileasta, harmaasta ihosta ja tuon pienen hetken ajan en varmaan olisi voinut olla onnellisempi. Sukelsin ja veden alla saatoin kuulla, kuinka delfiinit puhuivat. Se oli kaunista, ja luonnollisesti kuvittelin, etta he laulavat minulle syntymapaiva-laulua. " Oh man, this is incredible!", kuului takaani kun Roy aaneen ihmetteli edessamme avautuvaa naytosta.
Delfiinit uivat aina hieman edellamme, siten, etta emme saaneet niita kiinni. Minusta tuntui aivan kuin ne olisivat leikitelleet kanssamme. Aallot olivat korkeita, ja aina aallonharjan jalkeen nain delfiinin kayvan pinnassa. Voi etta se oli mahtavaa! Mikaan 'Avara luonto" tai "National Geography" ei paase lahellekaan sita tunnetta, mika tulee kun oikeasti ui villien delfiinien kanssa. On nimittain aarimmaisen harvinaista, etta ihmiset paasevat nain lahelle villeja delfiineja, koska ne ovat luonnostaan hyvin varovaisia elaimia. Taalla ihmiset maksavat satoja euroja paastakseen nakemaan delfiineja veneen kannelta, mutta Denguebrothers veti jalleen pitemman korren ja laksi uimaan noiden kaunotarten kanssa, ja viela aivan ilmaiseksi!
Pikkuhiljaa delfiinit lahtivat kauemmas ulapalle, jonne ei enaa ollut turvallista seurata. Jussi ja Roy uivat rantaan paivittelemaan tapahtunutta, mutta mina jain viela veteen. Aaltojen takana nain delfiinit leikittelemassa tyrskyissa. Hymyilin koko olemuksellani ja yritin suunnata kaikki posiitiiviset toiveet, ajatukset, rukoukset, mantrat ja vaikka mitka siunaukset noiden maagisten elainten ylle. Sukelsin ja kaukaisesti saatoin kuulla niiden leikkisat, korkeat aanet. Annoin aaltojen kuljettaa minut rantaan ja tunsin oloni kevyeksi ja onnelliseksi. Mitaan ei puuttunut. Jokin niin yksinkertainen ja kaunis, kuin uiva delfiini oli saanut minut onnelliseksi. Tunsin suunnatonta kiitollisuutta.
Tallainen siis oli luontoaidin minulle antama synttarilahja, ja voin kylla sanoa, etta parempaa en koskaan olisi voinut toivoa. Suuren tyytyvaisyyden saattelemana voin sanoa, etta rakastan tallaista elamaa, kun koskaan et tieda mita uutta ja ihanaa huomenna tai kohta tapahtuukaan. Mutta mehan kaikki elamme sellaista elamaa. Se taytyy vain tajuta. Nama elamani ensimmaiset delfiinit ehka halusivat kertoa, etta me ihmiset kaikenlaisine materiaalisine haluinemme vain sokeutamme itseamme suurimmalta kauneudelta, joka on ymparillamme joka paiva ja joka minuutti. Olemmeko sokeita luontoaidin kauneudelle, ennen kuin silmamme lahes pakotetaan auki?
Suoraan sanottuna nyt alkaakin olla jo vaikea keksia, etta mitahan sita viela toivoisi tapahtuvan, koska niin paljon uskomatonta on jo tapahtunut. Mutta ei se mitaan, elama on ihanaa ja kaikki on kaunista! Omistankin taman tulevan vuoteni 22-vuotiaana elamiselle silmat auki. Enaa en halua olla sokea taman kaiken kauneuden edessa. Uskon, etta delfiinini ovat tyytyvaisia ja hyppelevat onnellisesti aavalla merella kerrottuani heille taman lupaukseni. He sentaan auttoivat minua tajuamaan jotain, ja sen suurempaa lahjaa ei keneltakaan voi pyytaa.
" Everything about you is how I want to be, your freedom comes naturally " -Muse
Juho ( uudestisyntynyt )
PS. Kiitoksia aivan aarettomasti kaikille, jotka ovat syntymapaivaani muistaneet, olette kaikki aivan ihania ja saatte minut hymyilemaan. Kiitos! :)
Eli kuulkaa ensin varoitus: se mita aion seuraavaksi kertoa voi kuulostaa melkoiselta lesotukselta, mutta hei, en osaa sita muutenkaan kertoa. Jos parayttavien ja ukotukselta kuulostavien, mahtavien ja liikuttavien kauniiden tositapahtumien lukeminen saa Teidat tuntemaan olonne arsyyntyneeksi ja saa aikaan inhoa ja ellei perati kateutta, niin alkaa lukeko eteenpain. Voin kuitenkin vakuuttaa, etta kaikki mita tapahtui, on totta.
Elikka ihan ekaksi eilen aamulla kaksi ihastuttavaa tanskalaistyttoa lauloi minulle kauniin synttarilaulun, jonka saestyksessa juoksin vahvoihin synttariaaltoihin. Vesi oli lamminta kuten aina, ja aallot tarjosivat juuri oikeassa suhteessa jannitysta ja relaksaatiota. Vedessa ei juurikaan ollut muita uimareita kuin mina, Jussi ja hollantilainen kaverimme Roy. Koin lapsenomaista riemua pulahdellessani aaltojen lomassa ja niiden vietavana.
Yhtakkia Jussi huudahti. Han oli nahnyt jotain. Kaannyin katsomaan hanen suuntaansa. Oli hiljaista ja aamuaurinko oli juuri alkanut lammittaa ja kuivattaa yosateiden kastuttamaa Goaa. Siristin silmiani aaltoihin kymmenen metrin paassa. Sitten nain sen. Todella iso eva vedessa. Takanani Roy uteli, etta mitaka siella on. Vastasin, etta naimme evan. " It might be a shark..." tuumi Roy, joka on matkoillaan tutustunut naihin julmiin otuksiin. Hait nimittain eivat juurikaan ujostele uivaa matkaajaa, toisin kuin useimmat meren elavat. " Be careful, they can be nasty!" En halunnut kuunnella, vaan lahdimme Jussin kanssa uimaan lahemmas kohtaa, jossa olimme evan nahneet. Olihan sentaan syntymapaivani, enka ollut kutsunut haikaloja vierailulle!
Uimme syvemmalle ulapalle. Yhtakkia se oli siina silmieni edessa! Aito, elava hengittava delfiini pomppasi pinnan ylle viiden metrin paassa minusta! Voi vitalis! Mentiin Jussin kanssa ihan pahkinoiksi. Ei perkl! Sitten yhtakkia viela lahempana pintaan kohosi toinen! " ei Saat*na, delfiineja!", oli ainoa, mita sain sanottua. Olin aivan aimistynyt noiden elainten kauneudesta ja sulavista liikeista. Lahdimme uimaan lahemmas.
Valilla vahvat aallot yrittivat vieda meita mukanaan, mutta uimme silti lahemmas. Delfiinit tulivat pintaan lahella. Olin yhta hymya ja tunsin uskomatonta rakkautta luontoa, elamaa ja naita mahtavia, kauniita elaimia kohtaan. Sitten yksi delfiineista pulahti pintaan niin lahella, etta olisin melkein voinut koskettaa sita! Nain, kuinka aamuauringon sateet heijastuivat sen sileasta, harmaasta ihosta ja tuon pienen hetken ajan en varmaan olisi voinut olla onnellisempi. Sukelsin ja veden alla saatoin kuulla, kuinka delfiinit puhuivat. Se oli kaunista, ja luonnollisesti kuvittelin, etta he laulavat minulle syntymapaiva-laulua. " Oh man, this is incredible!", kuului takaani kun Roy aaneen ihmetteli edessamme avautuvaa naytosta.
Delfiinit uivat aina hieman edellamme, siten, etta emme saaneet niita kiinni. Minusta tuntui aivan kuin ne olisivat leikitelleet kanssamme. Aallot olivat korkeita, ja aina aallonharjan jalkeen nain delfiinin kayvan pinnassa. Voi etta se oli mahtavaa! Mikaan 'Avara luonto" tai "National Geography" ei paase lahellekaan sita tunnetta, mika tulee kun oikeasti ui villien delfiinien kanssa. On nimittain aarimmaisen harvinaista, etta ihmiset paasevat nain lahelle villeja delfiineja, koska ne ovat luonnostaan hyvin varovaisia elaimia. Taalla ihmiset maksavat satoja euroja paastakseen nakemaan delfiineja veneen kannelta, mutta Denguebrothers veti jalleen pitemman korren ja laksi uimaan noiden kaunotarten kanssa, ja viela aivan ilmaiseksi!
Pikkuhiljaa delfiinit lahtivat kauemmas ulapalle, jonne ei enaa ollut turvallista seurata. Jussi ja Roy uivat rantaan paivittelemaan tapahtunutta, mutta mina jain viela veteen. Aaltojen takana nain delfiinit leikittelemassa tyrskyissa. Hymyilin koko olemuksellani ja yritin suunnata kaikki posiitiiviset toiveet, ajatukset, rukoukset, mantrat ja vaikka mitka siunaukset noiden maagisten elainten ylle. Sukelsin ja kaukaisesti saatoin kuulla niiden leikkisat, korkeat aanet. Annoin aaltojen kuljettaa minut rantaan ja tunsin oloni kevyeksi ja onnelliseksi. Mitaan ei puuttunut. Jokin niin yksinkertainen ja kaunis, kuin uiva delfiini oli saanut minut onnelliseksi. Tunsin suunnatonta kiitollisuutta.
Tallainen siis oli luontoaidin minulle antama synttarilahja, ja voin kylla sanoa, etta parempaa en koskaan olisi voinut toivoa. Suuren tyytyvaisyyden saattelemana voin sanoa, etta rakastan tallaista elamaa, kun koskaan et tieda mita uutta ja ihanaa huomenna tai kohta tapahtuukaan. Mutta mehan kaikki elamme sellaista elamaa. Se taytyy vain tajuta. Nama elamani ensimmaiset delfiinit ehka halusivat kertoa, etta me ihmiset kaikenlaisine materiaalisine haluinemme vain sokeutamme itseamme suurimmalta kauneudelta, joka on ymparillamme joka paiva ja joka minuutti. Olemmeko sokeita luontoaidin kauneudelle, ennen kuin silmamme lahes pakotetaan auki?
Suoraan sanottuna nyt alkaakin olla jo vaikea keksia, etta mitahan sita viela toivoisi tapahtuvan, koska niin paljon uskomatonta on jo tapahtunut. Mutta ei se mitaan, elama on ihanaa ja kaikki on kaunista! Omistankin taman tulevan vuoteni 22-vuotiaana elamiselle silmat auki. Enaa en halua olla sokea taman kaiken kauneuden edessa. Uskon, etta delfiinini ovat tyytyvaisia ja hyppelevat onnellisesti aavalla merella kerrottuani heille taman lupaukseni. He sentaan auttoivat minua tajuamaan jotain, ja sen suurempaa lahjaa ei keneltakaan voi pyytaa.
" Everything about you is how I want to be, your freedom comes naturally " -Muse
Juho ( uudestisyntynyt )
PS. Kiitoksia aivan aarettomasti kaikille, jotka ovat syntymapaivaani muistaneet, olette kaikki aivan ihania ja saatte minut hymyilemaan. Kiitos! :)
keskiviikko 26. maaliskuuta 2008
Paiva Goalla
Herasimme aamulla hieman pilviseen paivaan. Yolla satoi taas kaatamalla ja on ihme, etta meidan majamme sailyi kastumatta. Ehka se on sita hyvaa karmaa. Joka tapauksessa oli kummallista herata yolla kovaan sateeseen ja ennenkaikkea aaltojen jumalattoman kovaan pauhuun. Oikeesti, ne jarisytti maata meidan alla ja sen pysty ihan helposti tuntemaan sankyyn! Aamulla anyway oli levannyt olo ja vahitellen me kampesimme itsemme ylos. Junnu oli tanaan ensimmainen ja kun mina paasin itse vuorostani ylos ja ulos, loysin hanet lukemassa paivan lehtea meidan terassilta. Niita myy ohikulkeva kaupustelija. Riippumattoon siirtyminen oli valitettavasti mahdotonta, silla ne olivat edelleen markia. Alkoi lojuminen ja chillaus.
Aamulla tapahtui jotain ihan uskomatonta, mutta siita huomenna tai joskus tarkemmin. Taytyy vaan sanoo, etta oli aika sairaan mahtava alku aamulle!
Jatkoimme chillausta poikkeuksellisen hyvalla tuulella ja valuimme aamupalalle. Samalla suunnittelimme myos Royn kanssa kavelya laheiselle rannalle, jota asuttavat lukemattomat turistit ja ahnaat kappiaat ja jota kuvaa erityisen hyvin nimi turistirysa. Tassa paikassa ihmiset ovat kiireisia ja ahneita himojensa ja tarpeidensa peressa. Tammoinen paikka Goa tietojemme mukaan paaosin on. Taalla liikkuu raha ja se kylla nakyy ihmisten kasvoilla ja eleissa. Tammoisessa paikassa Denguebrothers ei halua asua eika juuri oleilla, mutta toisinaan seikkailunhalu ja kasvavat ostostentekemis mahdollisuudet houkuttelevat meidat mestoille. Sneakki travelleri onneksi loytaa hiljaisemmat mestat ja paasee nain nauttimaan hiljaiduuden ja tarvittessa myos vilkkauden hyvista puolista.
Kavelimme kyseiselle rannalle ja juttelimme niita ja naita. Aikamme rannalla vaelleltuam
me aloimme katsella myyntiartikkeleja kotiin tuotavaksi ja aikamme kuluksi ja hieroimme hiemen kauppoja. Kiersimme muutamia kauppoja ja erityisesti ystavamme Roy tuntui loytavan itselleen jotain, niinkuin sein nayttaa kayvan. Itsekin sain mukaani jotain pienta, samoin Junnu. Lopulta kauppojen hieronta ja materian tutkiskelu sai meidan paamme pyoralle ja me vaelsimme takaisin rannalle. "Nalka
!" Etsittiin sopiva paikka ja kuultiin etta siella on happari! Koska tanaan on Junnun synttarit (onnitelkaa vaikka facebookissa tai sitten telepaattisesti), oli meidan suorastaan pakko tilata parit drinksut safkan lisaks. Raflassa oli tietenkin asiaan kuuluvasti hyvat sohvamaiset patjaviritelmat, joissa istuessa pystyi easysti luuppailemaan auringonlaskua. "What? It can't be jet!" Mutta niin se vaan paiva oli menny nopeasti. Taydellinen rentoutus. Tuli taas mieleen, etta miten helppoa elama voi olla?
Tassa illan paatteeks taalla on openmike tapahtuma eraassa ravintolassa rannalla. Siella saa soittaa kuka vaan ja mita vaan ja toisinaan naihin tapahtumiin tulee huippumuusikkoja esiintymaan ja jammailemaan kaikessa rauhassa, ilman etta heita tunnistetaan. Osa naista on todella maailmanluokan nimia. Pojat lahti hakemaan kamoja meidan beachilta, mina tulin nettiin kirjottamaan paivan kuulumiset. Kohta me tapaamme sovitussa paikassa. Taa on muuten ihan alyton fiilis kirjottaa blogia pienessa hiprakassa Goalla yksikseen. Hyvin nimittain nousee tuo alkoholi paahan, kun sita ei ole tullut muutamaan vuoteen juotua tippaakaan, mita nyt taalla I-maassa muutama yhteensa. Kun me ollaan aikamme nauttineen musiikista, vaellamme me piilopolkuja pitkin takaisin omalle rannallemme ja moikkaamme mahdollisesti vastaan tulevat tutut. Otamme ehka viela youinnit ja sitten painumme pehkuihin. Hyva paiva, ainakin tahan mennessa. Paitsi etta nyt tuo saamrin alkoholi alkaa rueta tottumatonta vasyttamaan.
"What a wonderful world"
-Louis Armstrong
-Jussi (mina olen)
Aamulla tapahtui jotain ihan uskomatonta, mutta siita huomenna tai joskus tarkemmin. Taytyy vaan sanoo, etta oli aika sairaan mahtava alku aamulle!
Jatkoimme chillausta poikkeuksellisen hyvalla tuulella ja valuimme aamupalalle. Samalla suunnittelimme myos Royn kanssa kavelya laheiselle rannalle, jota asuttavat lukemattomat turistit ja ahnaat kappiaat ja jota kuvaa erityisen hyvin nimi turistirysa. Tassa paikassa ihmiset ovat kiireisia ja ahneita himojensa ja tarpeidensa peressa. Tammoinen paikka Goa tietojemme mukaan paaosin on. Taalla liikkuu raha ja se kylla nakyy ihmisten kasvoilla ja eleissa. Tammoisessa paikassa Denguebrothers ei halua asua eika juuri oleilla, mutta toisinaan seikkailunhalu ja kasvavat ostostentekemis mahdollisuudet houkuttelevat meidat mestoille. Sneakki travelleri onneksi loytaa hiljaisemmat mestat ja paasee nain nauttimaan hiljaiduuden ja tarvittessa myos vilkkauden hyvista puolista.
Kavelimme kyseiselle rannalle ja juttelimme niita ja naita. Aikamme rannalla vaelleltuam
me aloimme katsella myyntiartikkeleja kotiin tuotavaksi ja aikamme kuluksi ja hieroimme hiemen kauppoja. Kiersimme muutamia kauppoja ja erityisesti ystavamme Roy tuntui loytavan itselleen jotain, niinkuin sein nayttaa kayvan. Itsekin sain mukaani jotain pienta, samoin Junnu. Lopulta kauppojen hieronta ja materian tutkiskelu sai meidan paamme pyoralle ja me vaelsimme takaisin rannalle. "Nalka!" Etsittiin sopiva paikka ja kuultiin etta siella on happari! Koska tanaan on Junnun synttarit (onnitelkaa vaikka facebookissa tai sitten telepaattisesti), oli meidan suorastaan pakko tilata parit drinksut safkan lisaks. Raflassa oli tietenkin asiaan kuuluvasti hyvat sohvamaiset patjaviritelmat, joissa istuessa pystyi easysti luuppailemaan auringonlaskua. "What? It can't be jet!" Mutta niin se vaan paiva oli menny nopeasti. Taydellinen rentoutus. Tuli taas mieleen, etta miten helppoa elama voi olla?Tassa illan paatteeks taalla on openmike tapahtuma eraassa ravintolassa rannalla. Siella saa soittaa kuka vaan ja mita vaan ja toisinaan naihin tapahtumiin tulee huippumuusikkoja esiintymaan ja jammailemaan kaikessa rauhassa, ilman etta heita tunnistetaan. Osa naista on todella maailmanluokan nimia. Pojat lahti hakemaan kamoja meidan beachilta, mina tulin nettiin kirjottamaan paivan kuulumiset. Kohta me tapaamme sovitussa paikassa. Taa on muuten ihan alyton fiilis kirjottaa blogia pienessa hiprakassa Goalla yksikseen. Hyvin nimittain nousee tuo alkoholi paahan, kun sita ei ole tullut muutamaan vuoteen juotua tippaakaan, mita nyt taalla I-maassa muutama yhteensa. Kun me ollaan aikamme nauttineen musiikista, vaellamme me piilopolkuja pitkin takaisin omalle rannallemme ja moikkaamme mahdollisesti vastaan tulevat tutut. Otamme ehka viela youinnit ja sitten painumme pehkuihin. Hyva paiva, ainakin tahan mennessa. Paitsi etta nyt tuo saamrin alkoholi alkaa rueta tottumatonta vasyttamaan.
"What a wonderful world"
-Louis Armstrong
-Jussi (mina olen)
tiistai 25. maaliskuuta 2008
Goan kauneuksista
Denguebrothers on nyt majaillut Goan kultaisilla rannoilla hieman yli viikon ja on jo nyt todistanut jotain, joka tapahtuu ehka kerran sadassa vuodessa. On nimittain niin, etta vaikka se kuinka uskomattomalta saattaakin kuulostaa, taalla Goalla on satanut vetta kolmena paivana. Yhden viikon aikana. Se on AAAAAARIMMAISEN harvinaista, silla kuten kaikki siella kotirintamalla varmasti tietavatkin Intiassa on erikseen sadekausi, eika sen ulkopuolella sada koskaan. Erittain harvinaista on, etta vetta tulee kerran, yhtena paivana, mutta me olemme paasseet todistamaan suoranaista ihmetta. Vesisade onkin lyonyt paita pyoralle koko osavaltiossa.
Ja vetta on tullutkin ihan oikeasti kunnolla, ei mitaan ripotteluja. Kunnon kovaa, markaa vetta. Denguebrothers ei voi muuta kuin ihmetella. Olemme tuoneet osan Suomen kesasta mukanamme, silla sateet alkoivat vasta kun saavuimme. Kuin ihmeen kaupalla olemme kuitenkin pelastuneet tulvilta, silla suuri osa mokeista, joissa ihmiset taalla asuvat ovat karsineet pahoista vesivaurioista. Itse emme ole joutuneet karsimaan tallaisista oooo..marista unista.
Parina paivana on koko Intia ollut saiden puolesta muutenkin enemman tai vahemman pakki sekaisin, silla taalla on ollut pyorremyrskyja Gujaratissa ja huhut kertovat jopa, etta Bengalin viidakoissa on nahty lunta! Denguebrothers ei voi olla tunnistamatta global warmingin ja kasvihuoneilmion oireita tassa kaikessa ja syyttaa huonoja ja luonnosta piittamattomia poliittisia paattajia kaikesta tapahtuneesta. Kaymme jatkuvaa sotaa maailmamme pelastamiseksi.
Mutta kaikesta tasta huolimatta kaikki mika taalla on ollut vahankaan perseesta, on silti sata kertaa siistimpaa kuin mikaan hieno juttu Suomessa. Niin se vain menee. Taydellisia auringonlaskuja, taydellisia aaltoja, taydellista ruokaa, taydellisia kauniita naisia, joiden kanssa kavella taydellista rantaviivaa pitkin taydellisen illan paatteeksi taydellisessa lomatunnelmassa... Kylla, Goa is the place to be.
Moni on kuullut Goasta juttuja. Alkaa kuitenkaan uskoko mitaan juttuja suorilta, paras on lahes aina tsekata ite. Meillekin kerrottiin etta tama turistirysapaska ja etta taalta ei rauhaa loydy, mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Totta kai taalla on rauhattomia turistirantoja, joiden hiekoilla britit ja venalaiset paihtyvat ja huumaavat itseaan ja toisiaan, siina sivussa loukaten paikallista kulttuuria ja roskittaen ymparistoa ties minkalaisella saasteella. Sure thing. Sellaiset mestat on helppo loytaa. Pointti onkin siina, etta taytyy olla aito og-pro-travelleri prkl, jotta loytaa ne kaikki spoilaamattomat rannat, jotka ovat siella jossain odottamassa kunnioittavaa vierasta. Onneksemme olemme Goalta tallaisen melkoisen miellyttavan rannan loytaneet.
Rannat kuten tama kyseinen loytyvat parhaiten muiden matkaajien kanssa jutellessa, joten taalla reissatessa kannattaakin pitaa muistiinpanovalineita esilla, jotta tarkeat pienet informaatiorihmat eivat huku. Myoskin kannattaa kysya itseltaan sita, etta minkalaista mestaa sita haluaa etsia. Jos haluaa ryypiskella ja sekoittaa paansa yliluonnollisille tasoille asti, niin silloin mika tahansa turistiranta kay. Denguebrothers ei kuitenkaan halua tallaisia kannaavia brittituristeja (joita muutenkin on ihan liikaa) spoilaamaan uniikkeja spottejaan, ja onkin siksi hyvin varovainen paljastamaan eksakteja sijaintejaan. Hyva ranta menee helposti pilalle, jos se tayttyy hmm "vaaranlaisella" motivaatiolla varustetuilla matkaajilla. Denguebrothershan kaikkitietavaisyydessaan on juuri se taho, joka kykenee sanelemaan motiivien oikeuden ja vaaryyden.
Mutta joka tapauksessa matkailu on huippua, ja kylla mielellamme kerromme missa olemme, mutta kunnioituksesta tata paikkaa kohtaan sanokaamme olevamme Etela-Goalla. Jos haluatte lisainfoa niin ottakaa yhteytta vaikka sahkopostilla.:) Meilla kaikilla on vastuumme tallaamaamme maata kohtaan.
Mutta nyt on aika lahtea iltauinnille taydelliseen mereen, jossa denguebrothers on muuten spotannut myos delfiineja, jotka tulevat rantaan uimaan ja hyvin onnekkaat paasevat pulahtelemaan noiden ihanien luontokappaleiden kanssa. Kaiken hyvan lisaksi sadepilvet ovat tanaan vaistyneet, joten Suomen kesa on kai Goan osalta loppunut! Nauttikaa te siella Suomessa mahdollisuudesta hajota kylmyyteen.
" Don't worry about a thing, coz every little thing is gonna be alright!" Bob Marley
Juho ( salamyhkailija )
maanantai 17. maaliskuuta 2008
Takauma Bodhgayasta
Dengue-brothers on nyt Goalla. Paikka on overein ikina! Joka tapauksessa mina haluan kirjoittaa viela eraasta tapahtumasta Bodhgayassa, joka osui kohdallemme paiva tai pari ennen kuin aloitimme matkamme kohti Goan legendaarisia rantoja. Tapahtuma pureutui vahvasti mieleeni.
Dengue-brothers oli viettamassa aikaa eraalla nurmikentalla MahaBoddhi temppelin alueella (siis paikan, jossa Buddha valastui). Oli iltapaiva ja aurinko paistoi kuumasti. Olimme hakeutuneet suurehkon puun suojaan ja varjoon ihmettelemaan elaman menoa. Makoilimme nurmikolla kaikessa rauhassa hieman tylsistyneina ja katselimme ohi valuvia ihmisia. Junnu luki jotain, itse lahinna pojotin. Eras vaeltaja muiden joukossa vangitsi nopeasti huomioni. Katsellessani ihmisia mina tarkkailen erityisen mielellani niinkutsuttuja pyhia miehia. Jotkut heista nimittain tuntuvat olevan hmm.. erityisia ja jo pelkastaan heidan kavelystaan voi tarkkaavainen oppia paljon. Eras tallainen mies siis vangitsi huomioni. Han kaveli joukon mukana, mutta pysahtyi hetken kuluttua ja katsoi minuun. Han lahti kavelemaan mieta kohti. Sanoin Junnulle: "Saamme seuraa."
Tuo mies oli vanha, tai ainakin hanen ruumiinsa oli. Hiuksensa olivat harmaat ja pitkat, kuten partansakin. Han oli pukeutunut oranssiin kuten sadhu, mutta han ei muistuttanut yhtakaan, jonka olin aikaisemmin tavannut. Painvastoin. Han kaveli hitaasti suuntaan, joka oli hieman meita kohden, hieman meidan ohi. Tuon miehen olemuksessa oli jotain, jota nakee harvoin. Siina oli aitoa noyryytta, aitoa vilpittomyytta. Siina oli rauhaa. Kaiken taman pystyi nakemaan hanen silmistaan, joista paistoi ymmarrys, seka pienesta hymystaan, joka antoi kertoa, etta kantajansa tietaa enemman kuin sanoo.
Tervehdimme miesta: "Namaste".
"Namaste", han vastasi tervehdykseemme noyrasti ja hymyillen edelleen. Han kysyi: "Where are you from?".
"We are from Finland."
"Aaa, Finland", kuului vastaus hymyilevilta huulilta. On vaikeaa arvioida, etta tekiko se haneen minkaanlaista vaikutusta tai tiesiko han, etta missa Suomi on. "I'm from South India".
"Kerala?", kysyin.
"Tamil", mies vastasi hymyillen edelleen.
"Tamil", vastasin. "Ramana Maharshi is from Tamil." Miehen silmat saikyivat. Jatkoin: "Tiruvanmalai, Arunachula, Ramanashram."
"Yes. You know Ramana Maharshi?"
"I read his books. He's my favorite."
"You go to Arunachula?", han kysyi hymyn hetkeksikaan kaikkoamatta.
"Maybe next year. I realy want to go. Maybe next year."
"Maybe next year", han hymyili ja jatkoi matkaansa pienen puiston toisella puolella olevalle penkille.
Olin aimistynyt. Miehen kohtaaminen oli todella vaikuttava kokemus, vaikkei keskustelumme edustanutkaan filosofian huippua, eika se ollut haavia edes smalltalk-tasolla. Silti siina oli jotain voimakasta. Miehen olemuksessa oli jotain. Siihen eivat minun sanani riita, eivatka varmasti muidenkaan. Han astui lepaamaan penkilleen. Aina kun katsoin hanta, hymyili han ystavallisesti samaa hymyaan. Mina en voinut muuta kuin hymyilla takaisin. Hymy tuli naamalle itsestaan ja vastustamattomasti. Itseasiassa meinasin koko ajan purskahtaa nauruun. Uskomatonta! Niin tavallista ja siltikin niin uskomatonta!
Jatkoimme Juhon kanssa rentoutumistamme keskustellen joutavia. Sydameni oli tayttynyt ilolla. Mietin, etta menisinko juttelemaan miehelle. Mita sanoisin, kun sanoja ei tarvita. Meidan valillamme vallitsee harmonia ja yhteisymmarrys. Arvomme ja nakemyksemme olivat samat. Olo oli kuin olisi tavannut hyvan ystavan yllattaen keskella vierasta maata. Ehka niin olikin? Puhe ei siis ehka olisi tarpeen. Tata pahkaillessa ja kokiessa tuli mies minun luokseni.
"Ramana", han sanoi ja ojensi jotain minulle. Katsoin tuota esinetta. Se oli pienelle pahville painettu kuva Bhagwan Shree Ramana Maharshista, miehesta, jota kohti me molemmat tunnemme niin vahvaa kunnioitusta ja kiitollisuutta. Ymmarsin, etta se oli lahja minulle. Hymyilin yllatyksesta ja lahjoittaja hymyili leveasti takaisin. Sain pidateltua kyyneleeni. "Thank You" sain sanotuksi, silla en siihen valiin keksinyt mitaan parempaakaan. Miehen silmat puhuivat sanattomuutta ja han positui hymyille. "Sir!", huusin mina huusin hanen peraansa nopeasti. Han kaantyi. "What's Your name?", kysyin. Vastaus tuli pehmeasti mutta voimaa uhkuen, aivan niinkuin lammin, mutta voimakas merituuli tai aivan niinkuin se sisaltaen suuren salaisuuden, "Ganeshananda." Toistin nimen ja Ganeshananda nyokkasi. Han palasi noyrana, hymyillen ja arvotuksellisesti takaisin paikalleen.
Nain hanet myohemminkin, hanen tullessaan muutaman kerran meita vastaan. Han hymyili aina samalla tavalla. Tiesin nopeasti, etta mita voisin hanelle antaa hanelle vastalahjaksi. Hanen silmansa osoittivat, ettei maalliset asiat hanta juurikaan kiinnostaneet. Lahja olisi arvokas, mutta mitaan muuta en halunnut hanelle antaa. Niinpa eraan kerran kun han viela tuli meita vastaan, kumarruin ja kosketin hanen jalkojaan. Tama on tapa, jolla Iniassa osoitetaan toisen olevan itseaan korkeammalla. Kosketamalla hanen jalkojaan osoitin hanelle kunnioitusta hanen valitsemastaan polusta johtuen. Osoitin samalla kunnioitusta sita tapaa kohtaan jolla han kohteli minua ja myos sita tapaa kohtaan jolla han naki elaman ja sita eli. Tata en todellakaan tekisi kenelle tahansa. Katsoessani Ganeshanandaa nain hanen kasvoillaan hymyn, joka paljasti, etta han ymmarsi rituaalin merkitysen. Erosimme hymyillen.
"I am with you wherever you are."
-Ramana
Jussi(tanssiva tyhjyys)
Dengue-brothers oli viettamassa aikaa eraalla nurmikentalla MahaBoddhi temppelin alueella (siis paikan, jossa Buddha valastui). Oli iltapaiva ja aurinko paistoi kuumasti. Olimme hakeutuneet suurehkon puun suojaan ja varjoon ihmettelemaan elaman menoa. Makoilimme nurmikolla kaikessa rauhassa hieman tylsistyneina ja katselimme ohi valuvia ihmisia. Junnu luki jotain, itse lahinna pojotin. Eras vaeltaja muiden joukossa vangitsi nopeasti huomioni. Katsellessani ihmisia mina tarkkailen erityisen mielellani niinkutsuttuja pyhia miehia. Jotkut heista nimittain tuntuvat olevan hmm.. erityisia ja jo pelkastaan heidan kavelystaan voi tarkkaavainen oppia paljon. Eras tallainen mies siis vangitsi huomioni. Han kaveli joukon mukana, mutta pysahtyi hetken kuluttua ja katsoi minuun. Han lahti kavelemaan mieta kohti. Sanoin Junnulle: "Saamme seuraa."
Tuo mies oli vanha, tai ainakin hanen ruumiinsa oli. Hiuksensa olivat harmaat ja pitkat, kuten partansakin. Han oli pukeutunut oranssiin kuten sadhu, mutta han ei muistuttanut yhtakaan, jonka olin aikaisemmin tavannut. Painvastoin. Han kaveli hitaasti suuntaan, joka oli hieman meita kohden, hieman meidan ohi. Tuon miehen olemuksessa oli jotain, jota nakee harvoin. Siina oli aitoa noyryytta, aitoa vilpittomyytta. Siina oli rauhaa. Kaiken taman pystyi nakemaan hanen silmistaan, joista paistoi ymmarrys, seka pienesta hymystaan, joka antoi kertoa, etta kantajansa tietaa enemman kuin sanoo.
Tervehdimme miesta: "Namaste".
"Namaste", han vastasi tervehdykseemme noyrasti ja hymyillen edelleen. Han kysyi: "Where are you from?".
"We are from Finland."
"Aaa, Finland", kuului vastaus hymyilevilta huulilta. On vaikeaa arvioida, etta tekiko se haneen minkaanlaista vaikutusta tai tiesiko han, etta missa Suomi on. "I'm from South India".
"Kerala?", kysyin.
"Tamil", mies vastasi hymyillen edelleen.
"Tamil", vastasin. "Ramana Maharshi is from Tamil." Miehen silmat saikyivat. Jatkoin: "Tiruvanmalai, Arunachula, Ramanashram."
"Yes. You know Ramana Maharshi?"
"I read his books. He's my favorite."
"You go to Arunachula?", han kysyi hymyn hetkeksikaan kaikkoamatta.
"Maybe next year. I realy want to go. Maybe next year."
"Maybe next year", han hymyili ja jatkoi matkaansa pienen puiston toisella puolella olevalle penkille.
Olin aimistynyt. Miehen kohtaaminen oli todella vaikuttava kokemus, vaikkei keskustelumme edustanutkaan filosofian huippua, eika se ollut haavia edes smalltalk-tasolla. Silti siina oli jotain voimakasta. Miehen olemuksessa oli jotain. Siihen eivat minun sanani riita, eivatka varmasti muidenkaan. Han astui lepaamaan penkilleen. Aina kun katsoin hanta, hymyili han ystavallisesti samaa hymyaan. Mina en voinut muuta kuin hymyilla takaisin. Hymy tuli naamalle itsestaan ja vastustamattomasti. Itseasiassa meinasin koko ajan purskahtaa nauruun. Uskomatonta! Niin tavallista ja siltikin niin uskomatonta!
Jatkoimme Juhon kanssa rentoutumistamme keskustellen joutavia. Sydameni oli tayttynyt ilolla. Mietin, etta menisinko juttelemaan miehelle. Mita sanoisin, kun sanoja ei tarvita. Meidan valillamme vallitsee harmonia ja yhteisymmarrys. Arvomme ja nakemyksemme olivat samat. Olo oli kuin olisi tavannut hyvan ystavan yllattaen keskella vierasta maata. Ehka niin olikin? Puhe ei siis ehka olisi tarpeen. Tata pahkaillessa ja kokiessa tuli mies minun luokseni.
"Ramana", han sanoi ja ojensi jotain minulle. Katsoin tuota esinetta. Se oli pienelle pahville painettu kuva Bhagwan Shree Ramana Maharshista, miehesta, jota kohti me molemmat tunnemme niin vahvaa kunnioitusta ja kiitollisuutta. Ymmarsin, etta se oli lahja minulle. Hymyilin yllatyksesta ja lahjoittaja hymyili leveasti takaisin. Sain pidateltua kyyneleeni. "Thank You" sain sanotuksi, silla en siihen valiin keksinyt mitaan parempaakaan. Miehen silmat puhuivat sanattomuutta ja han positui hymyille. "Sir!", huusin mina huusin hanen peraansa nopeasti. Han kaantyi. "What's Your name?", kysyin. Vastaus tuli pehmeasti mutta voimaa uhkuen, aivan niinkuin lammin, mutta voimakas merituuli tai aivan niinkuin se sisaltaen suuren salaisuuden, "Ganeshananda." Toistin nimen ja Ganeshananda nyokkasi. Han palasi noyrana, hymyillen ja arvotuksellisesti takaisin paikalleen.
Nain hanet myohemminkin, hanen tullessaan muutaman kerran meita vastaan. Han hymyili aina samalla tavalla. Tiesin nopeasti, etta mita voisin hanelle antaa hanelle vastalahjaksi. Hanen silmansa osoittivat, ettei maalliset asiat hanta juurikaan kiinnostaneet. Lahja olisi arvokas, mutta mitaan muuta en halunnut hanelle antaa. Niinpa eraan kerran kun han viela tuli meita vastaan, kumarruin ja kosketin hanen jalkojaan. Tama on tapa, jolla Iniassa osoitetaan toisen olevan itseaan korkeammalla. Kosketamalla hanen jalkojaan osoitin hanelle kunnioitusta hanen valitsemastaan polusta johtuen. Osoitin samalla kunnioitusta sita tapaa kohtaan jolla han kohteli minua ja myos sita tapaa kohtaan jolla han naki elaman ja sita eli. Tata en todellakaan tekisi kenelle tahansa. Katsoessani Ganeshanandaa nain hanen kasvoillaan hymyn, joka paljasti, etta han ymmarsi rituaalin merkitysen. Erosimme hymyillen.
"I am with you wherever you are."
-Ramana
Jussi(tanssiva tyhjyys)
Goa - Sinakin voisit olla taalla!
Pari paivaa sitten saavuimme maanpaalliseen paratiisiin nimelta Goa. Matka tanne oli pitka ja rankka; 55 tuntia yhtajaksoista matkaamista busseissa, junissa, riksoissa ja ties missa ja sita ennen kaksi kuukautta Pohjois-Intiassa. Mutta 16.3. saavuimme vihdoin unelmiemme rannalle, jossa kaikki on hyvin ja huomenna viela paremmin. Ja sanoja on vaikea valita. Superlatiiveja ja hehkutuksia voisi heitella pilvin pimein ja sankoin joukoin, eika tasta silti saisi realistista kuvaa. Tama taytyy kokea.
Vuokrasimme mokin rannalta hintaan 2 euroa per ukko per paiva ja sielta naemme, kuulemme ja koemme jatkuvan ja hypnoottisen Intian valtameren. Lampo on taydellista ja syleilevaa ilmassa, ja meri on kuin linnunmaitoa. Oh, olen menettanyt sydameni tuolle vuolaalle vihrealle valtamerelle, se on yksi maailman hienoimmista asioista! Se hetki, kun nousee ison aallon paalle ja ratsastaa silla rantaan... Silloin sita tajuaa, kuinka taydellista elama voi olla. Nouset ylos ja kavelet bungalowiin, jossa tilaat banana splitin ja tuoreen pina coladan, kayt makuullesi divaanille niita nauttimaan ja katselet taydellista paratiisimaisemaa ja tajuat, etta mikaan ei esta sinua elamasta tata elamaa ja etta olet vapaa kuin taivaan lintu... Silloin kaikki se uupumus ja tavoitehakuisuus, joka elamaasi on hallinnut koto-Suomessa huutaa kuolinhuutoaan ja pikkuhiljaa alkaa doodaamaan, ja paikalle astuu ajattomuus, jossa millaan muulla kuin olemisella ei ole mitaan valia.
Taalla paivat ovat taydellisen kauniita, hiekka lamminta ja ihmiset sootteja ja mukavia. Tunnelma lapikotaisin ystavallinen, ilma raikasta ja taynna eksoottisia tuoksuja, maailma kasissasi ja avaimet onneen kaulallasi. Parhaiten taman paikan ymmartaa kun heraa aamulla valmiina olemaan tekematta mitaan. Vain elamaan unelmaa. Voi etta olen onnellinen, etta saamme olla tassa taivaassa maan paalla viela kokonaisen kuukauden ahhhh! Voih! Jes! Tulen ottamaan sellaiset overit tasta kaikesta, etta osa minusta tulee jaamaan tanne foreveriksi. Ja se ei haittaa minua yhtaan!
En olisi uskonut, etta taalla on nain chillia, kaunista ja taytelaista.
Mitaan ei puutu.
Jalleen kerran kiitan itseani siita, etta lahdin tahan reissuun.
*
Denguebrothers ei halua vaikuttaa tungettelevalta, mutta siltikin haluaa jokaisen tata lukevan katsomaan itseaan peiliin. Katsokaa syvalle silmiinne ja kysykaa itseltanne: elanko haluamaani elamaa? Jos huomaatte itsenne ajattelevan, etta on olemassa toisenlainenkin ratkaisu kuin hiihtaa sita samaa vanhaa latua ja kerata aarretta jonka paalla istua ja vanheta, olette jo pitkalla. Jokainen teista voi jattaa entisen ja aloittaa uuden. Miksi kukaan haluaisi seurustella vasyneen tyttokaverin kanssa vain koska on tottunut siihen? Koska sita elama pahimmillaan on: seurustelua vasyneen kumppanin kanssa. Elamasta voi tulla liian helposti tuo vasynyt kumppani. Paivasta paivaan samoja tyhjia tavoitteita ja jamahtaneita tottumuksia. Kangistut kaavoihin. Kaikki uusi ja virkistava on hylattava, jotta status quota ei meneteta. Huomaat elavasi aivan kuin naapurisi ja suureksi osaksi tottumuksesta ja turvallisuuden tunnosta, aivan niin kuin seurustellessa vasyneen naisen kanssa, jota vaan ei uskalla jattaa, kun pelkaa, etta sitten tippuu tyhjyyteen. Elama kaipaa kyseenalaistamista, jotta se pysyy tuoreena. Ala anna elamasi muuttua vasyneeksi seurustelukumppaniksi, jota kaipaat vain siksi, etta olet tottunut siihen! Lahde.
Itsekin olen huomannut, etta opiskelumaailma ja kaikki siihen liittyva tavoitehakuisuus ja jatkuva oravanpyora luo ymparilleen turvallisuuden tunnun; on aina helppoa seurata mukana. Mutta kun oikeasti kaikki on niin helppoa jattaa taakse! Me Suomeen syntyneet olemme onnekkaita, muutama puhelinsoitto, niin matkalippu kiireettomyyteen on hankittu. Mutta silti ihmiset eivat kayta hyvakseen aikaa, joka meilla on. Kun aikaa kayttaa oikein se katoaa. Lahde. Denguebrothers kaskee: DON'T WASTE YOUR LIFE!
En tietystikaan halua loukata kenenkaan lintukotoa, silla kaikki ovat oikeutettuja viettamaan sellaista eloa kuin haluaa, mutta mita te oikeasti teette Suomessa 12 kuukautta vuodesta? Opiskelette, tyoskentelette ja jahitte pakkasessa? Suomi on hieno maa, mutta itsensa sitominen yhden maan kansalaiseksi rajoittaa nakemysta kovin. Olkaamme maailmankansalaisia ja syleilkaamme oikeuttamme milloin vain lahtea mihin vain tekemaan mita vain! Lahde.
Kenenkaan ei tulisi lahtea kuitenkaan vain siksi etta onpa siistia lahtea. Kun todella haluaa lahtea, sen kylla tunnistaa. Sen tunnistaa, kun katsoo itseaan peiliin. Sen nakee kun katsoo taytta kalenteria ja sen tunnistaa, kun lukee muitten ihmisten matkakertomuksia ympari globea ja haaveilee itse uskaltavansa lahtea. Denguebrothers kutsuukin kaikki lukijat, tutut ja tuntemattomat tulemaan luoksemme Goalle ja lupaa hommata hyvat kampat, safut ja hammockit kaikille. Teidan ei tarvitse kuin lahtea. Lahtea, ottaa hatkat, poistua, raidata, feidata, paukkia, go went gone. Se on yksinkertaista. Lahtekaa. Nyt jo.
" Carpe Diem ! " Horatius
Juho ( lahti )
Vuokrasimme mokin rannalta hintaan 2 euroa per ukko per paiva ja sielta naemme, kuulemme ja koemme jatkuvan ja hypnoottisen Intian valtameren. Lampo on taydellista ja syleilevaa ilmassa, ja meri on kuin linnunmaitoa. Oh, olen menettanyt sydameni tuolle vuolaalle vihrealle valtamerelle, se on yksi maailman hienoimmista asioista! Se hetki, kun nousee ison aallon paalle ja ratsastaa silla rantaan... Silloin sita tajuaa, kuinka taydellista elama voi olla. Nouset ylos ja kavelet bungalowiin, jossa tilaat banana splitin ja tuoreen pina coladan, kayt makuullesi divaanille niita nauttimaan ja katselet taydellista paratiisimaisemaa ja tajuat, etta mikaan ei esta sinua elamasta tata elamaa ja etta olet vapaa kuin taivaan lintu... Silloin kaikki se uupumus ja tavoitehakuisuus, joka elamaasi on hallinnut koto-Suomessa huutaa kuolinhuutoaan ja pikkuhiljaa alkaa doodaamaan, ja paikalle astuu ajattomuus, jossa millaan muulla kuin olemisella ei ole mitaan valia.
Taalla paivat ovat taydellisen kauniita, hiekka lamminta ja ihmiset sootteja ja mukavia. Tunnelma lapikotaisin ystavallinen, ilma raikasta ja taynna eksoottisia tuoksuja, maailma kasissasi ja avaimet onneen kaulallasi. Parhaiten taman paikan ymmartaa kun heraa aamulla valmiina olemaan tekematta mitaan. Vain elamaan unelmaa. Voi etta olen onnellinen, etta saamme olla tassa taivaassa maan paalla viela kokonaisen kuukauden ahhhh! Voih! Jes! Tulen ottamaan sellaiset overit tasta kaikesta, etta osa minusta tulee jaamaan tanne foreveriksi. Ja se ei haittaa minua yhtaan!
En olisi uskonut, etta taalla on nain chillia, kaunista ja taytelaista.
Mitaan ei puutu.
Jalleen kerran kiitan itseani siita, etta lahdin tahan reissuun.
*
Denguebrothers ei halua vaikuttaa tungettelevalta, mutta siltikin haluaa jokaisen tata lukevan katsomaan itseaan peiliin. Katsokaa syvalle silmiinne ja kysykaa itseltanne: elanko haluamaani elamaa? Jos huomaatte itsenne ajattelevan, etta on olemassa toisenlainenkin ratkaisu kuin hiihtaa sita samaa vanhaa latua ja kerata aarretta jonka paalla istua ja vanheta, olette jo pitkalla. Jokainen teista voi jattaa entisen ja aloittaa uuden. Miksi kukaan haluaisi seurustella vasyneen tyttokaverin kanssa vain koska on tottunut siihen? Koska sita elama pahimmillaan on: seurustelua vasyneen kumppanin kanssa. Elamasta voi tulla liian helposti tuo vasynyt kumppani. Paivasta paivaan samoja tyhjia tavoitteita ja jamahtaneita tottumuksia. Kangistut kaavoihin. Kaikki uusi ja virkistava on hylattava, jotta status quota ei meneteta. Huomaat elavasi aivan kuin naapurisi ja suureksi osaksi tottumuksesta ja turvallisuuden tunnosta, aivan niin kuin seurustellessa vasyneen naisen kanssa, jota vaan ei uskalla jattaa, kun pelkaa, etta sitten tippuu tyhjyyteen. Elama kaipaa kyseenalaistamista, jotta se pysyy tuoreena. Ala anna elamasi muuttua vasyneeksi seurustelukumppaniksi, jota kaipaat vain siksi, etta olet tottunut siihen! Lahde.
Itsekin olen huomannut, etta opiskelumaailma ja kaikki siihen liittyva tavoitehakuisuus ja jatkuva oravanpyora luo ymparilleen turvallisuuden tunnun; on aina helppoa seurata mukana. Mutta kun oikeasti kaikki on niin helppoa jattaa taakse! Me Suomeen syntyneet olemme onnekkaita, muutama puhelinsoitto, niin matkalippu kiireettomyyteen on hankittu. Mutta silti ihmiset eivat kayta hyvakseen aikaa, joka meilla on. Kun aikaa kayttaa oikein se katoaa. Lahde. Denguebrothers kaskee: DON'T WASTE YOUR LIFE!
En tietystikaan halua loukata kenenkaan lintukotoa, silla kaikki ovat oikeutettuja viettamaan sellaista eloa kuin haluaa, mutta mita te oikeasti teette Suomessa 12 kuukautta vuodesta? Opiskelette, tyoskentelette ja jahitte pakkasessa? Suomi on hieno maa, mutta itsensa sitominen yhden maan kansalaiseksi rajoittaa nakemysta kovin. Olkaamme maailmankansalaisia ja syleilkaamme oikeuttamme milloin vain lahtea mihin vain tekemaan mita vain! Lahde.
Kenenkaan ei tulisi lahtea kuitenkaan vain siksi etta onpa siistia lahtea. Kun todella haluaa lahtea, sen kylla tunnistaa. Sen tunnistaa, kun katsoo itseaan peiliin. Sen nakee kun katsoo taytta kalenteria ja sen tunnistaa, kun lukee muitten ihmisten matkakertomuksia ympari globea ja haaveilee itse uskaltavansa lahtea. Denguebrothers kutsuukin kaikki lukijat, tutut ja tuntemattomat tulemaan luoksemme Goalle ja lupaa hommata hyvat kampat, safut ja hammockit kaikille. Teidan ei tarvitse kuin lahtea. Lahtea, ottaa hatkat, poistua, raidata, feidata, paukkia, go went gone. Se on yksinkertaista. Lahtekaa. Nyt jo.
" Carpe Diem ! " Horatius
Juho ( lahti )
maanantai 10. maaliskuuta 2008
Chillausta
Tamankertaisen blogitekstin aihe on chillaus. Se on parasta mita travelleri tai ihminen ylipaataan voi tehda. Travellerilla siihe on toivottavasti aikaa. Unohtakaa suklaan syonti, bissettely ja seksi. Chillaus on paivan sana. Denguebrothers pyrkii suorittamaan kyseista toimintaa aina kuin on mahdollista, ajasta ja paikasta riippumatta. Ideana on ottaa mahdollisimman rennosti ja olla tekematta mitaan. Yksinkertaisesti lohota, makoilla, levyttaa, roikkua, nuokkua, notkua, lusia, jahia, ihmetella, pojottaa ja parista tekemattomyyden tyhjionikuisessa rauhassa. Usein kyseiseen antiaktiviteettiin lisataan erilaisia toimintoja, kuten esimerkiksi chain lipittely, safuttelu, lukeminen, ympariston tarkkailu, upeiden daamien vakoilu, joskus jopa bidittely. Tama on taysin ok, kunhan ydin pysyy kohdallaan. Saantoja ei ole, tarkeinta on nauttia huolettomuudesta ja kiireettomyydesta. Tallaista ihmisen elaman tulisi olla aina ja poikkeuksetta. Tavoitehakuisuus vit*uun ja easysti ottaminen kehiin. Suosittelemme kyseista toimintaa vilpittomasti kaikille.Riippumattoon ei dengue-brothers ole valitettavasti Pushkarin jalkeen paassyt. Siihen toivottavasti tulee mahdolllisuus, kun retkikunta seuraavaan mestaan lopulta saapuu. Sitten alkaa totaalisin levytys ikina! Sita odotellessa muutama kuva chillailusta kaupungeissa.
Saali vaan etta relaksoitumisesta on niin saakelin vaikeaa saada hyvia kuvia. Niinpa laitammekin niita kuvia mita me ollaan saatuu olemaan ja hapeamme itseamme kenties myohemmin! Kyseinen venyttely tapahtui Varanasissa viimeisena paivanamme, kun me olimme vetamassa brunssia laheisessa raflassa.
Pahaa karmaa sataa kaatamalla. Denguebrothers harkitseekin puhtaan karman ostamista ahneilta brahmaanihuijareilta.
Nama kuvat ja eka kuva myos ovat kaikki Varanasin Brown Bread Bakerysta, josta tuli heti ekan kerran jalkeen meidan kantapaikka. Paikassa on eraanlaisia loosseja, joissa on divaanit tai mitkalie patjat/sohvat ja matala poyta. Paikka on taydellinen pitka-aikaiseen kiireettomaan hengailuun ja nautiskeluun. Menukin on laaja. Kyseisessa mestassa Denguebrothers vieraili useita kertoja ja levytti joka kerta ilman kiiretta tai ilman minkaanlaista hapean tunnetta tekemattomyydestaan. Ah! Vastaavanlaiset paikat ovat tietenkinaivan parhaita laiskalle travellerimielelle. Paikan henki ja ilmapiiri ei valitettavasti tule kuvista esille niin hyvin kuin se ansaitsisi.
Yon pimeydessa, kiireetta.
Taaskin tekematta mitaan.
Pieni hymy huulilla.
"Hiljaa istuessa tekematta mitaan
Kevat tulee, ja ruoho kasvaa itsestaan."
-tuntematon zen-buddhalainen munkki
-Jussi (kiireeton)
Tulta munille, mate!
Om! Bodhigaya on mahti mesta, kuten varmaan olette jo kuulleet. Taalla on mahdollisuuksia ultimaaliseen chilutukseen jota voi maustaa ripauksella raakaa rentoutumista. Ja taalla on kaikki halpaa ja mahdollista, mutta senhan te varmaan jo arvasittekin! Bodhigaya sijaitsee aika ristiriitaisesti hienon menneisyytensa kanssa Intian koyhimmassa, vakivaltaisimmassa ja vaarallisimmassa osavaltiossa, eli Biharissa. Taalla on koyhyytta, korruptiota, sissisotaa uusmaolaisten ja muiden kommaripuoluiden valilla seka Buddhan mestat. On suorastaan kutkuttavaa mietiskella tata menneisyyden valossa, tallaisenko perinnon Siddharta Gautama alias Buddha ajatteli jalkipolville jattaa? Tama tuleekin olemaan iltameditaationi aihe.
Mutta paasin eilen kokemaan hieman tata Biharin hulluutta mita omituisemmassa kontekstissa: haissa. Nimittain koko eilisen paivan inkkarit rakensi suurta katosta meidan naapurihotellin eteen ja sehan tarkoittaa yleensa suuria haajuhlia. Haita taalla on kylla paljon, mutta joka kerta niissa on jotain uutta. Tamankertainen oli kylla yksi hurjimmista haatapahtumista, ja tavallaan tuli mieleeni jotain kovin perisuomalaista.
Oli nimittain ilta jo pitkalla ja makasimme huoneessamme nauttien rankan paivan jalkeisesta iltaraukeudesta. Soittelin pikkukitaraani ja kirjoittelin paivakirjaani, kun kuulin haakulkueen saapuvan. Olin jo aikaisemmin nahnyt sen kaupungilla ja pistanyt merkille, etta puitteet olivat aika grandet ja sulho varmastikin korkeaa kastia. Mutta tamapa olikin parayttavampi juttu! Haakulkue loysi tiensa hotellinsa pihalle ja meno oli aanista paatellen sekoa. Siihen on kylla taalla jo tottunut, mutta sitten alkoi ylapuolelta kuulumaan jarkyttava ilotulitteiden ukkosmyrsky. Oikeasti tuntui kuin katolle olisi viskottu tykinkuulia, sen verran paljon paukahteli, ja minun oli pakko seurata vaistoani ja kiiveta katolle.
Ulkona oli jo pimeaa, kello oli jotain kymmenen. Haahotelli oli noin 20 metrin paasta omastamme ja katoksen sisalle naki hyvin. Kulkueen mukana oli ainakin kolme aggregaattia sahkoa luomassa, ja niiden putputus peittyi orkesterin soittoon. Kun soitto taukosi, niin katoksen alla alkoi varsin erilainen jyta. Sinne oli nimittain rakennettu tanssilattia valkkyvine valoineen. Laskin 8 suurta kovaaanista, jotka kaikki olivat -tietysti-taysilla. Mutta mikaan naista ei kiinnittanyt huomiotani niin kuin ylapuolinen naytelma.
Haakulkueen edustalle oli asetettu kaksi suurta laatikkoa. Ne olivat suoraan hotellimme edessa. Juuri kun kumarsin katon reunalta alas, sytytti eras haavieras sytytyslangan ja paasin aitiopaikalle seuraamaan Big Bangia. Laatikko oli taynna raketteja, jotka olivat yhta isoja kuin Suomessa naytoksissa kaytettavat, ja jotkut viela isompia. Ehdin juuri vaistaa sivummalle, kun ensimmaiset rajahti. Ne nimittain rajahtivat ehka muutama metri hotellimme katon ylapuolella, eika se katto ole edes korkea.
Kuvitelkaa, etta olette huoneessa, jossa rajahtaa raketti. Se tayttaa koko huoneen tahtivyoryllaan. Sellaista se oli! Koko taivas ylapuolellani ja ymparillani oli kuin galaksi miljoonine tahtineen. Oli pakko juosta suojaan katon vesivaraajan taakse, koska tuntui, etta taivas tippuu paalle. Oli pakko nauraa ja kiljua aaneen. Se oli niiiiiiin mahtavaa! Raketteja tuli loputtomasti ja ne ymparoivat kaiken mita nain. Kadessani oli viskipullo, jonka olin ostanut spesiaaleja hetkia varten, ja se kadessa hyppelin katolla kiljahdellen ja nauraen typerasti taydellisessa tahtisateessa. Olin niiiin elossa! Ja se naytti varmasti niiiin tyhmalta sivustaseuraavan brittilaismiehen mielesta - jonka lasnaoloa en ollut tietystikaan huomannut.
Kun tulitus lakkasi huomasin miehen, joka totesi lakonisesti " Some fireworks, eh?" Mies oli kolmikymppinen, hauskannakoinen hippi, joka ilmeisesti oli sniikkaillut katolle kuvia ottamaan. Kirottuja nuo brittisneikit, jotka sniikkailee meitsin uniikeille mestoille prkl! Vastasin hieman nolona, etta oli kylla parayttavaa, umm you want some whiskey he he...? Se sano etta oli mahaongelmia eika voinut juomaani nauttia. Siihen tuli sitten sen kaveri ja olin etta om my god, onpa vahan tyhma olo. Mutta sita sattuu Suomessakin!
Jutellessamme sama haavieras, joka oli ekan laatikon sytyttanyt sniikkaili sneikkimaisesti britti-imperiumin ajoilta perimilla sniikkaustaidoilla sytyttamaan seuraavan laatikon. Tama oli vahintaan yhta iso ja taas maailma oli kuin tahdenlento. Oli brittien kanssa pakko juosta turvaan tutun vesivaraajan taakse ja ihastelimme suu auki tulitusta. Oli pakko hakea Jussi katsomaan, joten juoksin katon lapi portaille ja huusin hanet paikalle. Rakettien komponentit tippuivat paalleni, ja tuntui niin kuin olisi ollut sota-alueella. Aivan mahtavaa!
Jussi oli kuitenkin yhtymassa ykseyteen ja missasi suurimman osan tulesta. Harmi hanelle, mutta ehkapa han pian loytaa sisaisen tsunaminsa, joka pyorayttaa galaksit ympari. Jalleen kun iloiset tulitteet loppuivat, laskeutui rauha maan paalle. Seurasimme brittien kanssa katoksen tapahtumia ja Jussi levitoi keskuudestamme alas huoneeseen. Katoksen alla bileet jatkuivat, mutta pian kuulimme lujan pamauksen. Ajattelin niiden olevan vanhoja kunnon kinuja, mutta tama on Bihar, ja kun taalla ilotulitteet loppuvat, tartutaan jareampiin aseisiin. Ihan kaytannossa.
Naimme jarkytykseksemme, etta katoksen alla joku sniikki sniikkailija oli smuglannut ineen aseen ja se hullu paska pamautteli silla katoksen lapi. Ei helevetti! Ihan randomia epasuoraa tulta suoraan ylos pain ja ylaviistoihin jollaki stanan hirvikivaarilla! Oltiin englismannien kanssa ihan daa!- niin typertyneita, etta ei tajuttu olevamme katolla, suoraan luotien reitille. Perkele etta saikahti kun tajusi, etta sehan voi aivan kohta nappasta ohtaan, ja tuli sellainen lyhyt syoksy koko kolmikolta vesivaraajan tulisuojaan, etta siita olisi ylpea seka SA-INT etta RAF!
" What the fuck man! Bloody hell, that man is SHOOTING! SHIT!" Virkkoi hibanotsi Oxfordenglishillaan, johon mina vastasin " No niinpa! voi vittusaatana hulluperkele!" Oletin varmaan etta britit automaattisesti ymmartaa suomea, mutta taistelutilanne oli poistanut kaikki muut kielet mielestani. Mutta varmastikin he ymmarsivat ajatukseni. " He He, Welcome to Bihar mate!" Lausui toinen briteista. Oli pakko nauraa, koska niin alytonta tama oli. Muillakin katoilla oli maastouduttu ja luodit oikeasti viuhu ohi ylapuolella ja ainaki yksi osu vastapaisen talon seinaan. Ei missaan muualla ku Intiassa voi joku hullu haavieras alkaa pasauttelemaan kivaarilla katoksen lapi, ja viela tanssia samalla! Hienointa siina oli se, etta kun muut vieraat tajusi, mita tapahtu, oli ehka parin sekunnin tauko tanssissa, mutta sitten vieraat alko saestamaan kivaarinluoteja jaljelle jaaneilla ilotulitteilla! Ja sen hotellin vieressa on viela Bodhgayan poliisiasema!! Hullut rajahdykset! Aivan mahtavaa!!
Mutta voi vitalis sita adrenaliiniryysista, joka minussa paloi tulituksen tauottua!Raiskijalta oli kai ammukset loppuneet ja ilotulitteetki oli lopullisesti finito. Tuntu niin ku olis normandian maihinnoususta selvinny, ku sniikattiin piilostamme. Kaikkialla oli ruudinsavua ja ilmassa viela kaikuivat laukaukset. Katsoin kahta brittitoveriani silmiin. Tunsin kadessani viskipullon painon. Sanoja ei tarvittu. Taistelutoverit.
Toivotin briteille hyvat yot " Cheers for the whiskey mate! See you when they find more ammo!" Kavellessa kohti huonettani mietin, etta Guns 'n Roses olisi taydellinen bandi Biharilaisiin haihin.
" T-N-T ! " ACDC
Juho (korpraali)
Mutta paasin eilen kokemaan hieman tata Biharin hulluutta mita omituisemmassa kontekstissa: haissa. Nimittain koko eilisen paivan inkkarit rakensi suurta katosta meidan naapurihotellin eteen ja sehan tarkoittaa yleensa suuria haajuhlia. Haita taalla on kylla paljon, mutta joka kerta niissa on jotain uutta. Tamankertainen oli kylla yksi hurjimmista haatapahtumista, ja tavallaan tuli mieleeni jotain kovin perisuomalaista.
Oli nimittain ilta jo pitkalla ja makasimme huoneessamme nauttien rankan paivan jalkeisesta iltaraukeudesta. Soittelin pikkukitaraani ja kirjoittelin paivakirjaani, kun kuulin haakulkueen saapuvan. Olin jo aikaisemmin nahnyt sen kaupungilla ja pistanyt merkille, etta puitteet olivat aika grandet ja sulho varmastikin korkeaa kastia. Mutta tamapa olikin parayttavampi juttu! Haakulkue loysi tiensa hotellinsa pihalle ja meno oli aanista paatellen sekoa. Siihen on kylla taalla jo tottunut, mutta sitten alkoi ylapuolelta kuulumaan jarkyttava ilotulitteiden ukkosmyrsky. Oikeasti tuntui kuin katolle olisi viskottu tykinkuulia, sen verran paljon paukahteli, ja minun oli pakko seurata vaistoani ja kiiveta katolle.
Ulkona oli jo pimeaa, kello oli jotain kymmenen. Haahotelli oli noin 20 metrin paasta omastamme ja katoksen sisalle naki hyvin. Kulkueen mukana oli ainakin kolme aggregaattia sahkoa luomassa, ja niiden putputus peittyi orkesterin soittoon. Kun soitto taukosi, niin katoksen alla alkoi varsin erilainen jyta. Sinne oli nimittain rakennettu tanssilattia valkkyvine valoineen. Laskin 8 suurta kovaaanista, jotka kaikki olivat -tietysti-taysilla. Mutta mikaan naista ei kiinnittanyt huomiotani niin kuin ylapuolinen naytelma.
Haakulkueen edustalle oli asetettu kaksi suurta laatikkoa. Ne olivat suoraan hotellimme edessa. Juuri kun kumarsin katon reunalta alas, sytytti eras haavieras sytytyslangan ja paasin aitiopaikalle seuraamaan Big Bangia. Laatikko oli taynna raketteja, jotka olivat yhta isoja kuin Suomessa naytoksissa kaytettavat, ja jotkut viela isompia. Ehdin juuri vaistaa sivummalle, kun ensimmaiset rajahti. Ne nimittain rajahtivat ehka muutama metri hotellimme katon ylapuolella, eika se katto ole edes korkea.
Kuvitelkaa, etta olette huoneessa, jossa rajahtaa raketti. Se tayttaa koko huoneen tahtivyoryllaan. Sellaista se oli! Koko taivas ylapuolellani ja ymparillani oli kuin galaksi miljoonine tahtineen. Oli pakko juosta suojaan katon vesivaraajan taakse, koska tuntui, etta taivas tippuu paalle. Oli pakko nauraa ja kiljua aaneen. Se oli niiiiiiin mahtavaa! Raketteja tuli loputtomasti ja ne ymparoivat kaiken mita nain. Kadessani oli viskipullo, jonka olin ostanut spesiaaleja hetkia varten, ja se kadessa hyppelin katolla kiljahdellen ja nauraen typerasti taydellisessa tahtisateessa. Olin niiiin elossa! Ja se naytti varmasti niiiin tyhmalta sivustaseuraavan brittilaismiehen mielesta - jonka lasnaoloa en ollut tietystikaan huomannut.
Kun tulitus lakkasi huomasin miehen, joka totesi lakonisesti " Some fireworks, eh?" Mies oli kolmikymppinen, hauskannakoinen hippi, joka ilmeisesti oli sniikkaillut katolle kuvia ottamaan. Kirottuja nuo brittisneikit, jotka sniikkailee meitsin uniikeille mestoille prkl! Vastasin hieman nolona, etta oli kylla parayttavaa, umm you want some whiskey he he...? Se sano etta oli mahaongelmia eika voinut juomaani nauttia. Siihen tuli sitten sen kaveri ja olin etta om my god, onpa vahan tyhma olo. Mutta sita sattuu Suomessakin!
Jutellessamme sama haavieras, joka oli ekan laatikon sytyttanyt sniikkaili sneikkimaisesti britti-imperiumin ajoilta perimilla sniikkaustaidoilla sytyttamaan seuraavan laatikon. Tama oli vahintaan yhta iso ja taas maailma oli kuin tahdenlento. Oli brittien kanssa pakko juosta turvaan tutun vesivaraajan taakse ja ihastelimme suu auki tulitusta. Oli pakko hakea Jussi katsomaan, joten juoksin katon lapi portaille ja huusin hanet paikalle. Rakettien komponentit tippuivat paalleni, ja tuntui niin kuin olisi ollut sota-alueella. Aivan mahtavaa!
Jussi oli kuitenkin yhtymassa ykseyteen ja missasi suurimman osan tulesta. Harmi hanelle, mutta ehkapa han pian loytaa sisaisen tsunaminsa, joka pyorayttaa galaksit ympari. Jalleen kun iloiset tulitteet loppuivat, laskeutui rauha maan paalle. Seurasimme brittien kanssa katoksen tapahtumia ja Jussi levitoi keskuudestamme alas huoneeseen. Katoksen alla bileet jatkuivat, mutta pian kuulimme lujan pamauksen. Ajattelin niiden olevan vanhoja kunnon kinuja, mutta tama on Bihar, ja kun taalla ilotulitteet loppuvat, tartutaan jareampiin aseisiin. Ihan kaytannossa.
Naimme jarkytykseksemme, etta katoksen alla joku sniikki sniikkailija oli smuglannut ineen aseen ja se hullu paska pamautteli silla katoksen lapi. Ei helevetti! Ihan randomia epasuoraa tulta suoraan ylos pain ja ylaviistoihin jollaki stanan hirvikivaarilla! Oltiin englismannien kanssa ihan daa!- niin typertyneita, etta ei tajuttu olevamme katolla, suoraan luotien reitille. Perkele etta saikahti kun tajusi, etta sehan voi aivan kohta nappasta ohtaan, ja tuli sellainen lyhyt syoksy koko kolmikolta vesivaraajan tulisuojaan, etta siita olisi ylpea seka SA-INT etta RAF!
" What the fuck man! Bloody hell, that man is SHOOTING! SHIT!" Virkkoi hibanotsi Oxfordenglishillaan, johon mina vastasin " No niinpa! voi vittusaatana hulluperkele!" Oletin varmaan etta britit automaattisesti ymmartaa suomea, mutta taistelutilanne oli poistanut kaikki muut kielet mielestani. Mutta varmastikin he ymmarsivat ajatukseni. " He He, Welcome to Bihar mate!" Lausui toinen briteista. Oli pakko nauraa, koska niin alytonta tama oli. Muillakin katoilla oli maastouduttu ja luodit oikeasti viuhu ohi ylapuolella ja ainaki yksi osu vastapaisen talon seinaan. Ei missaan muualla ku Intiassa voi joku hullu haavieras alkaa pasauttelemaan kivaarilla katoksen lapi, ja viela tanssia samalla! Hienointa siina oli se, etta kun muut vieraat tajusi, mita tapahtu, oli ehka parin sekunnin tauko tanssissa, mutta sitten vieraat alko saestamaan kivaarinluoteja jaljelle jaaneilla ilotulitteilla! Ja sen hotellin vieressa on viela Bodhgayan poliisiasema!! Hullut rajahdykset! Aivan mahtavaa!!
Mutta voi vitalis sita adrenaliiniryysista, joka minussa paloi tulituksen tauottua!Raiskijalta oli kai ammukset loppuneet ja ilotulitteetki oli lopullisesti finito. Tuntu niin ku olis normandian maihinnoususta selvinny, ku sniikattiin piilostamme. Kaikkialla oli ruudinsavua ja ilmassa viela kaikuivat laukaukset. Katsoin kahta brittitoveriani silmiin. Tunsin kadessani viskipullon painon. Sanoja ei tarvittu. Taistelutoverit.
Toivotin briteille hyvat yot " Cheers for the whiskey mate! See you when they find more ammo!" Kavellessa kohti huonettani mietin, etta Guns 'n Roses olisi taydellinen bandi Biharilaisiin haihin.
" T-N-T ! " ACDC
Juho (korpraali)
lauantai 8. maaliskuuta 2008
Bodhgaya
Bodhgaya is place to be. Kyseinen mesta on tunnettu siita, etta eras historiallinen merkkihenkilo otti ja istahti taalla noin 2500 vuotta sitten joutessaan eraan bodhipuun alle ja valastui. Sittemmin hanen opeistaan on seurannut buddhalaisuus. Buddhalaisuus ei ole uskonto. Se on filosofinen oppijarjestelma, joka kasittelee erityisesti olemassaoloa ja joka vastaa elaman peruskysymyksiin. Tasta syysta johtuen buddhalaisuus lasketaan uskontoihin kuuluvaksi, maailman suurista uskonnoista puhuttaessa. Buddhalaisuus vaikuttaa kuitenkin osittain poikkeavan Buddhan itsensa opeista, aivan niinkuin on kaynyt Jeesuksen opetuksille ja kristilliselle opille. Buddhalaisuudella on useita eri suuntauksia, joissa on omat perinteensa. On monimutkaisia pyhamiesjarjestelmia ja erikoisia pitkakestoisia rituaaleja, joilla ei ainakaan harrastelijan mukaan ole mitaan tekemista itsensa Buddhan opetusten kanssa, mutta joita on silti mielenkiintoista luuppilla kauempaa ihmetyspaissaan. Voi sanoa, etta vaikka buddhalaisuus ei ole uskonto, sisaltaa se uskomiseen liittyvia asioita, kuten esimerkiksi opit jalleensyntymasta ja karmasta. Naita ei voida nykytieteen avulla todistaa, joten niita pidetaankin epatosina. Nainhan se homma toimii vai mita? Buddhalaiset oppineet puolestaan kertovat, etta kyseiset asiat ovat hyvinkin totta ja niiden todenperaisyyden ihminen voi kokea henkistyttyaan tai viimeistaan saavutettuaan inhimillisen tietoisuuden korkeimman tason, eli valaistumisen.
Bodhgaya is place to be. Buddha saavutti valaistumisensa taalla. Paikalle on rakennettu vaikuttava temppeli. Tama on buddhalaisen maailman pyhin paikka. Tanne vaeltaa pyhiinvaeltajia ympari maailmaa ja itse Dalai-Lamakin viettaa taalla usein tammi-helmikuun (ei kuitenkaan tana vuonna). Taalla voi bongata buddhalaisia kaikista eri perinteista tekemassa pyhiinvaellusta, suorittamassa rituaaleja, mietiskelemassa, meditoimassa, pyorimassa turistina, ihmettelemassa, palvomassa jne. Tunnelma taalla on mahtava. Kaupunki on pieni ja asukkaita taalla on vain noin 30 000. Ruoka on halpaa ja hyvaa. Ilma on vahintaakin riittavan lammin. "Vitt* taalla on kuuma!" Buddhalaiset ovat iloisia ihmisia. Heilta loytyvat luultavasti maailman vilpittomimmat hymyt. Heidan noyryys tuntuu valtavalta, varsinkin kun sita vertaa tapaamiemme hindulaisten "pyhien miehien" kaytokseen. Yhta kaikki, paikan tutkiskelu on kaikin puolin miellyttavaa.
Bodhgaya is place to be. Paikan ilmapiiri viehattaa denguebrothersia valtavasti. Erityisesti allekirjoittanut on paikasta haltioissaan. Vaikka mina en tunnustakaan mitaan uskontoa, enka ole buddhalainen, niin silti kyseinen paikka on minun tahan astisen elamani "uskonnollisesti" vaikuttavin paikka, vaikka olen useita tarkeita paikkoja jo nahnytkin. Ehka se on taman paikan ilmapiiri, ehka ihmiset, ehka kunnioitus Buddhaa kohtaan, mutta taalla on sita jotain. Kun aamulla heraa kukonlaulun aikaan (kirjaimellisesti) ja ennen auringon nousua ja vaeltaa pimeassa ja viileassa yossa lampiman huovan suojissa temppelin puistoon kuuntelemaan chanttausta, ei voi muuta kuin olla haltioissaan. Siella taalla nakyy rituaaleja, pyhiinvaeltajia ja merkkeja noyryydesta, johon vain buddhalainen pystyy. Paikan tunnelma on uskomaton, vaikka denguebrothers ei viela edes ole kaynyt temppelin sisallakaan! Kun vasynyt travelleri istuu alas sopivaksi valitulle paikalle ja laittaa jalkansa lotusasentoon ja sulkee silmansa tai tuijottaa tyhjyyteen, alkaa hanen ajatuksensa hiljalleen rauhoittua ja vaistya ja sydamensa tayttya rauhasta. Taytyy sanoa, etta aamuinen Bodhgaya MahaBoddhi temple on paras mesta hiljentymiseen, missa olen koskaan ollut.
"Siniset vuoret ovat sinisia vuoria itsestaan; valkoiset pilvet ovat valkoisia pilvia itsestaan."
-Buddha
-Jussi(matkalla sisaanpain)
Bodhgaya is place to be. Buddha saavutti valaistumisensa taalla. Paikalle on rakennettu vaikuttava temppeli. Tama on buddhalaisen maailman pyhin paikka. Tanne vaeltaa pyhiinvaeltajia ympari maailmaa ja itse Dalai-Lamakin viettaa taalla usein tammi-helmikuun (ei kuitenkaan tana vuonna). Taalla voi bongata buddhalaisia kaikista eri perinteista tekemassa pyhiinvaellusta, suorittamassa rituaaleja, mietiskelemassa, meditoimassa, pyorimassa turistina, ihmettelemassa, palvomassa jne. Tunnelma taalla on mahtava. Kaupunki on pieni ja asukkaita taalla on vain noin 30 000. Ruoka on halpaa ja hyvaa. Ilma on vahintaakin riittavan lammin. "Vitt* taalla on kuuma!" Buddhalaiset ovat iloisia ihmisia. Heilta loytyvat luultavasti maailman vilpittomimmat hymyt. Heidan noyryys tuntuu valtavalta, varsinkin kun sita vertaa tapaamiemme hindulaisten "pyhien miehien" kaytokseen. Yhta kaikki, paikan tutkiskelu on kaikin puolin miellyttavaa.
Bodhgaya is place to be. Paikan ilmapiiri viehattaa denguebrothersia valtavasti. Erityisesti allekirjoittanut on paikasta haltioissaan. Vaikka mina en tunnustakaan mitaan uskontoa, enka ole buddhalainen, niin silti kyseinen paikka on minun tahan astisen elamani "uskonnollisesti" vaikuttavin paikka, vaikka olen useita tarkeita paikkoja jo nahnytkin. Ehka se on taman paikan ilmapiiri, ehka ihmiset, ehka kunnioitus Buddhaa kohtaan, mutta taalla on sita jotain. Kun aamulla heraa kukonlaulun aikaan (kirjaimellisesti) ja ennen auringon nousua ja vaeltaa pimeassa ja viileassa yossa lampiman huovan suojissa temppelin puistoon kuuntelemaan chanttausta, ei voi muuta kuin olla haltioissaan. Siella taalla nakyy rituaaleja, pyhiinvaeltajia ja merkkeja noyryydesta, johon vain buddhalainen pystyy. Paikan tunnelma on uskomaton, vaikka denguebrothers ei viela edes ole kaynyt temppelin sisallakaan! Kun vasynyt travelleri istuu alas sopivaksi valitulle paikalle ja laittaa jalkansa lotusasentoon ja sulkee silmansa tai tuijottaa tyhjyyteen, alkaa hanen ajatuksensa hiljalleen rauhoittua ja vaistya ja sydamensa tayttya rauhasta. Taytyy sanoa, etta aamuinen Bodhgaya MahaBoddhi temple on paras mesta hiljentymiseen, missa olen koskaan ollut.
"Siniset vuoret ovat sinisia vuoria itsestaan; valkoiset pilvet ovat valkoisia pilvia itsestaan."
-Buddha
-Jussi(matkalla sisaanpain)
Varkaus Varanasissa
Tuossa pari yota sitten, ehka kolmekin, tapahtui taalla Intiassa ekan kerran meille jotain todella vitt*maista. Denguebrothers oli katselemassa Varanasin pyhan kaupungin yoelamaa. Nahtavaa oli paljon, silla samaan aikaa vietettiin Shivaratria, erasta hindujen tarkeimpaa uskonnollista juhlaa. Juhlat olivatkin valtaisat. Me kierreltiin ympariinsa ja nahtiin paljon. Ihmiset olivat jokapaikassa juhlatuulella ja useinmiten myos harvinaisen sekaisin, bang-lassin juonnista tai pajauttelusta johtuen. Siina vilinassa Denguebrothers innostui myos tanssimaan paraatin keskella.
Musiikki oli korvia huumaavan kovalla. Tanssiessa meininki oli kova, jokseenkin hyvinkin erilainen kuin haajuhlissa. Taalla bileet olivat jokseenkin hurjemmat ja agressiivisemmat. Ilon sijaan paikalla vallitsi ehka jonkinlainen hurmos. Syy tuskin lienee Shivan ylistyksessa, vaan pikemminkin ylistykseen liittyvissa nautintoaineissa. Junnu oli tietenkin meiningista ihan pahkinoina, itse valttelin sita alkuun ja keskityin seuraamaan sivummalta, silla en tuntenut suoranaista vetoa tungokseen. Jokainen nauttii tavallaan. Ajauduin sitten kuitenkin lopulta bailaamaan useiden hymyilevien inkkareiden kannustamana. Meininki olikin aluksi hauskaa, vaikkeikaan yhta vilpitonta kuin esim Junagadhin haabileissa. Niinpa mina vetaydyinkin nopeahkosti sivuun saatuani riittavan osuuteni. Nopeasti minut kuitenkin vedettiin takaisin tanssimaan. Nyt meininki oli viela sulkeutuneenpaa, eika siina ollut yhta paljoa riemua, vaan pikemminkin toimintaa.
Biletys sisalsi paljon tuuppimista ja liikkumista. Kesken meininkejen huomasin kauhukseni, etta joku kavi minun taskulla! Kokeilin nopeasti taskuanija huomasin, etta kannykka oli kadonnut. Vilkaisin valittomasti taakseni, mutta ainoa mita nain, oli joukko tanssijoita. Vitt*! Kuka tahansa niista oli saattanut kayda mun taskuilla. Tsekkesin nopeasti muut taskut, mutta ne olivat luojankiitos kunnossa ja ilman puutteita. Katselin hetken ymparilleni syyllista etsien, mutta tuloksetta. Vitt*vit*uvitt*!!! Jalkeenpain on helppo huomata, etta minut vedettiin toisella kerralla tanssimaan puhtaasti pahat aikeet mielessa. Pojat olivat jotain 15-16 vuotiaita eivatka ollenkaan innoissaan lankkarista, eli minusta, vaan pikenminkin varastamisen mahdollisuudesta. Se kavi ilmi heidan kayttaytymisestaan. Tanssi oli taynna sekavuutta ja tuuppimista, hymyt eivat siina tilanteessa olleet aitoja. Valitettavasti tata ei tajunnut silloin, silla nahtavaa ja koettavaa oli niin paljon.
Etsin Juniorin kasiini mahdollisimman nopeasti. "Multa varastettiin kannykka!" Eipa siina paljoa auttanut kun lahtea etsimaan hiljaista paikkaa, josta soittaa suomeen. Kokeiltiin soittaa mun numeroon, mutta puhelin oli jo kiinni. Hyva, eipahan ainakaan tuu laskua.. Valuttiin lopulta hotelille, silla mulla oli menny bileinto taysin. Kello oli jotain 9 illalla. Soitin Juhon puhelimesta mutsille, jolle annoin ohjeet soittaa liittyman tarjoajalle ja yrittaa sulkea mun liittyma. Annoin sille mun henkkarin loppuosan (jota se ei muuten ois valttamatta muistanut) ja mun numero silla oli tietty jo entuudestaan. Hieman myohemmin mutsi soitti takas ja sanoin, etta asia kunnossa, liittyma suljettu (sielta on mua siis enaa turha tavoitella). Loistavaa, alkaa helpottaa! Olisin toki voinut itsekin soittaa operaattorille, mutta hirvitti ajatus, etta joutuu jonottamaan ja kaukopuhelujen hintojen ahnaasti pyoriessa.
Siina sita sitten oltiin. Ilman puhelinta. Oli outo olo. Ei ihme kylla vit*ttanu lahellekkaan niin paljoa kun ois voinu kuvitella. Mulla oli enemmankin typertynyt olo siita, etta joku oikeesti tekee jotain tuollaista. Ihan oikeesti, varastaa.. Mietin mita kaikkea menetin. Numerot ja monet vanhat viestit. Kuviakin oli joitakin ja musiikkia. Lisaks kevelemaan lahti 1 gigan muistikortti, joten kokonaistappiot oli rahallisesti jotakuinkin 160e+20e. Eihan siihen maailma kaadu, mutta... Puhelimessa oli myos mun ainoo kello ja kalenteri.
Jos asiasta haluaa etsia positiivisia puolia (ja niinhan mina aina haluan tehda), niin ainakin paasin eroon eraasta vahvasta siteesta babyloniin. Nyt ei sit tosiaankaan voi tietaa, etta mita kello on vaikka haluttaiskin. Enaa ei myoskaan tarvitse miettia, etta onko tullu viesteja, tai onko puhelin ylipaataan enaa tallessakaan. Lisaks saan ostaa suomeen tultuani uuden puhelimen. "jiihaa.." Yks kokemus lisaa. Tata taa sit nakojaan on kun lahtee reissuun. Me harkiittiin hetki rikosilmoituksen tekemista. Siita on kuitenkin kuullut niin paljon pas*aa, ettei se huvittanut. Valtavan byrokraattisen rattaiston kitaan ahtautuminen ei kiinnostanut. Rikosilmoituksen tekemiseen menee helposti koko paiva tai enemmankin ja se on yhta turhauttavaa pomputtelua tiskilta toiselle. Nain kertoo opaskirjat ja samaa vihjas myos respan ukko (alko muuten samalla kaupitella omaa puhelintaan "hyvaan hintaan", arvatkaa vaan etta vitu*tiko se siina tilanteessa). Sinne meni vakuutusrahat, silla ilman virallista ilmoitusta on turha ootella masseja backiin. No can do, ei kiinnostanu tarpeeks.
Nyt sitten jatketaan vaellusta entista kevyenpana. On kai siina puolensa. Mita vahemman siteita ihmisella on, sita vapaampi han on. Tassahan sita alkaa vapautua oikein huminalla..
"Varas jatti sen jalkeensa -kuun ikkunassa."
-munkki Ryokan, varkaan rostettya ja rikottua hanen pienen omaisuutensa
-Jussi(turhasta taakasta vapautettu?)
Musiikki oli korvia huumaavan kovalla. Tanssiessa meininki oli kova, jokseenkin hyvinkin erilainen kuin haajuhlissa. Taalla bileet olivat jokseenkin hurjemmat ja agressiivisemmat. Ilon sijaan paikalla vallitsi ehka jonkinlainen hurmos. Syy tuskin lienee Shivan ylistyksessa, vaan pikemminkin ylistykseen liittyvissa nautintoaineissa. Junnu oli tietenkin meiningista ihan pahkinoina, itse valttelin sita alkuun ja keskityin seuraamaan sivummalta, silla en tuntenut suoranaista vetoa tungokseen. Jokainen nauttii tavallaan. Ajauduin sitten kuitenkin lopulta bailaamaan useiden hymyilevien inkkareiden kannustamana. Meininki olikin aluksi hauskaa, vaikkeikaan yhta vilpitonta kuin esim Junagadhin haabileissa. Niinpa mina vetaydyinkin nopeahkosti sivuun saatuani riittavan osuuteni. Nopeasti minut kuitenkin vedettiin takaisin tanssimaan. Nyt meininki oli viela sulkeutuneenpaa, eika siina ollut yhta paljoa riemua, vaan pikemminkin toimintaa.
Biletys sisalsi paljon tuuppimista ja liikkumista. Kesken meininkejen huomasin kauhukseni, etta joku kavi minun taskulla! Kokeilin nopeasti taskuanija huomasin, etta kannykka oli kadonnut. Vilkaisin valittomasti taakseni, mutta ainoa mita nain, oli joukko tanssijoita. Vitt*! Kuka tahansa niista oli saattanut kayda mun taskuilla. Tsekkesin nopeasti muut taskut, mutta ne olivat luojankiitos kunnossa ja ilman puutteita. Katselin hetken ymparilleni syyllista etsien, mutta tuloksetta. Vitt*vit*uvitt*!!! Jalkeenpain on helppo huomata, etta minut vedettiin toisella kerralla tanssimaan puhtaasti pahat aikeet mielessa. Pojat olivat jotain 15-16 vuotiaita eivatka ollenkaan innoissaan lankkarista, eli minusta, vaan pikenminkin varastamisen mahdollisuudesta. Se kavi ilmi heidan kayttaytymisestaan. Tanssi oli taynna sekavuutta ja tuuppimista, hymyt eivat siina tilanteessa olleet aitoja. Valitettavasti tata ei tajunnut silloin, silla nahtavaa ja koettavaa oli niin paljon.
Etsin Juniorin kasiini mahdollisimman nopeasti. "Multa varastettiin kannykka!" Eipa siina paljoa auttanut kun lahtea etsimaan hiljaista paikkaa, josta soittaa suomeen. Kokeiltiin soittaa mun numeroon, mutta puhelin oli jo kiinni. Hyva, eipahan ainakaan tuu laskua.. Valuttiin lopulta hotelille, silla mulla oli menny bileinto taysin. Kello oli jotain 9 illalla. Soitin Juhon puhelimesta mutsille, jolle annoin ohjeet soittaa liittyman tarjoajalle ja yrittaa sulkea mun liittyma. Annoin sille mun henkkarin loppuosan (jota se ei muuten ois valttamatta muistanut) ja mun numero silla oli tietty jo entuudestaan. Hieman myohemmin mutsi soitti takas ja sanoin, etta asia kunnossa, liittyma suljettu (sielta on mua siis enaa turha tavoitella). Loistavaa, alkaa helpottaa! Olisin toki voinut itsekin soittaa operaattorille, mutta hirvitti ajatus, etta joutuu jonottamaan ja kaukopuhelujen hintojen ahnaasti pyoriessa.
Siina sita sitten oltiin. Ilman puhelinta. Oli outo olo. Ei ihme kylla vit*ttanu lahellekkaan niin paljoa kun ois voinu kuvitella. Mulla oli enemmankin typertynyt olo siita, etta joku oikeesti tekee jotain tuollaista. Ihan oikeesti, varastaa.. Mietin mita kaikkea menetin. Numerot ja monet vanhat viestit. Kuviakin oli joitakin ja musiikkia. Lisaks kevelemaan lahti 1 gigan muistikortti, joten kokonaistappiot oli rahallisesti jotakuinkin 160e+20e. Eihan siihen maailma kaadu, mutta... Puhelimessa oli myos mun ainoo kello ja kalenteri.
Jos asiasta haluaa etsia positiivisia puolia (ja niinhan mina aina haluan tehda), niin ainakin paasin eroon eraasta vahvasta siteesta babyloniin. Nyt ei sit tosiaankaan voi tietaa, etta mita kello on vaikka haluttaiskin. Enaa ei myoskaan tarvitse miettia, etta onko tullu viesteja, tai onko puhelin ylipaataan enaa tallessakaan. Lisaks saan ostaa suomeen tultuani uuden puhelimen. "jiihaa.." Yks kokemus lisaa. Tata taa sit nakojaan on kun lahtee reissuun. Me harkiittiin hetki rikosilmoituksen tekemista. Siita on kuitenkin kuullut niin paljon pas*aa, ettei se huvittanut. Valtavan byrokraattisen rattaiston kitaan ahtautuminen ei kiinnostanut. Rikosilmoituksen tekemiseen menee helposti koko paiva tai enemmankin ja se on yhta turhauttavaa pomputtelua tiskilta toiselle. Nain kertoo opaskirjat ja samaa vihjas myos respan ukko (alko muuten samalla kaupitella omaa puhelintaan "hyvaan hintaan", arvatkaa vaan etta vitu*tiko se siina tilanteessa). Sinne meni vakuutusrahat, silla ilman virallista ilmoitusta on turha ootella masseja backiin. No can do, ei kiinnostanu tarpeeks.
Nyt sitten jatketaan vaellusta entista kevyenpana. On kai siina puolensa. Mita vahemman siteita ihmisella on, sita vapaampi han on. Tassahan sita alkaa vapautua oikein huminalla..
"Varas jatti sen jalkeensa -kuun ikkunassa."
-munkki Ryokan, varkaan rostettya ja rikottua hanen pienen omaisuutensa
-Jussi(turhasta taakasta vapautettu?)
tiistai 4. maaliskuuta 2008
Outoja tapahtumia osa 1
Intiassa kaikki on mahdollista! Tama klise tuli jalleen kerran todistetuksi oikeaksi. Taalla tapahtuu outoja asiota. Tuossa muutama ilta sitten Dengue-brothers oli valumassa hiljekseen kohti kotia pitkin Varanasin vanhan kaupungin supessokkeloisia katuja, joissa on putiikkeja ja ukottajia joka lahtoon. Varit ja melut ja uuden kaupungin ihmeet olivat saaneet kahden hengen porukkamme paat pyoralle ja vasyksiinkin. Vatsa oli taynna hyvaa safkaa ja jalkiruotkin oli syoty.
Siina vaellessamme hitaasti suuntaan, jonka uskoimme olevan oikea ( ja joka kylla olikin), osui minun kateeni jokin. Tama ei sinallaan ole mitenkaan tavatonta. Ihmiset tormailevat taalla aina silloin talloin, onhan niita niin saat*nasti. Nyt lahella ei kuitenkaan ollut ketaan. Ajattelinkin etta joku on ehka heittanyt minun paalleni jotain, esim tyhjan keraamisen chai-kupin. Se on voinut tulla jostain korkealla ylapuolellani olevasta ikkunasta tai katolta, tai ehka jostain lahistolta ihan vaan katutasolta. Syyllista ei nakynyt, enka uskonut tapauksen olevan tahallinen. Joskus pois nakattu roska osuu vahingossa toiseen kaksijalkaiseen. Lahistolla ei myoskaan talla kertaa ollut moottoripyoria tai skoottereita, joiden pyora olisi voinut kavalasti lingota paalleni jotakin.
Nopea vilkaisu kateeni osoitti, ettei siihen ollut jaanyt mitaan jalkea, eika iskukaan ollut ollut kova. Hyva kaikki siis kunnossa! Mutta mika iskun aiheutti? Yritin etsia syyllista kujan ja seinan valisesta matalasta "ojasta", ja suureksi yllatyksekseni sen loysinkin.
"Juho, ei vit*u, et arvaa mita asken tapahtu!" "Noh?" "Hehehee, ei vitt*, mun kadelle tippu lisko!" "Wha?!?!" "Niinniin, joku osu mun kateen ja kun luuppailin ymparilleni, niin nain maassa ihan vieressa semmosen parikytsenttisen valkoisen liskon!" "Ei vit*u hahahahaaaa! Lisko!! Intiassa kaikki on mahdollista, VITTU LISKO!" "Liskoja tippuu taivaalta!, hihihiiii, ei oo totta.."
Kylla hymyilytti poikia kotimatkalla. Ihan alytonta.
"(silence)"
-valkoinen lisko
-Jussi(nyt kaikki on sitten vihdoinkin nahty?)
Siina vaellessamme hitaasti suuntaan, jonka uskoimme olevan oikea ( ja joka kylla olikin), osui minun kateeni jokin. Tama ei sinallaan ole mitenkaan tavatonta. Ihmiset tormailevat taalla aina silloin talloin, onhan niita niin saat*nasti. Nyt lahella ei kuitenkaan ollut ketaan. Ajattelinkin etta joku on ehka heittanyt minun paalleni jotain, esim tyhjan keraamisen chai-kupin. Se on voinut tulla jostain korkealla ylapuolellani olevasta ikkunasta tai katolta, tai ehka jostain lahistolta ihan vaan katutasolta. Syyllista ei nakynyt, enka uskonut tapauksen olevan tahallinen. Joskus pois nakattu roska osuu vahingossa toiseen kaksijalkaiseen. Lahistolla ei myoskaan talla kertaa ollut moottoripyoria tai skoottereita, joiden pyora olisi voinut kavalasti lingota paalleni jotakin.
Nopea vilkaisu kateeni osoitti, ettei siihen ollut jaanyt mitaan jalkea, eika iskukaan ollut ollut kova. Hyva kaikki siis kunnossa! Mutta mika iskun aiheutti? Yritin etsia syyllista kujan ja seinan valisesta matalasta "ojasta", ja suureksi yllatyksekseni sen loysinkin.
"Juho, ei vit*u, et arvaa mita asken tapahtu!" "Noh?" "Hehehee, ei vitt*, mun kadelle tippu lisko!" "Wha?!?!" "Niinniin, joku osu mun kateen ja kun luuppailin ymparilleni, niin nain maassa ihan vieressa semmosen parikytsenttisen valkoisen liskon!" "Ei vit*u hahahahaaaa! Lisko!! Intiassa kaikki on mahdollista, VITTU LISKO!" "Liskoja tippuu taivaalta!, hihihiiii, ei oo totta.."
Kylla hymyilytti poikia kotimatkalla. Ihan alytonta.
"(silence)"
-valkoinen lisko
-Jussi(nyt kaikki on sitten vihdoinkin nahty?)
sunnuntai 2. maaliskuuta 2008
Ukko Ukottaja vs Suomi-pooka
Olen Varanasissa ja kirjoitan pienessa, hamyisessa kioskissa hikisella tietokoneella pimeassa illassa pienen tarinan Ukko Ukottajasta ja hanen vaarallisesta juonestaan Suomi-pookan paan ja massien menoksi. Voin vakuuttaa, etta tarina on tosi ja tapahtui tana samana paivana, noin puoli tuntia sitten.
Kaikki alkoi siita, kun Suomi-pooka kaveli Varanasin, hindujen pyhimman kaupungin kaduilla. Vaeltelulla oli kohde, mutta kohteen sijainti hieman epavarma; kaupungin kadut ovat kiharaiset kuin arkisto-opin tehtavat, eika Suomi-pooka voinut valttya lievalta eksymiselta. Varmuus oikeasta suunnasta oli kuitenkin saavutettu, ja selka suorassa ja ylpeana Suomi-pooka jatkoi liikenteen mylvimisesta huolimatta varmoin askelin.
Yhtakkia Mukavan Olonen Inkkariheppu lahestyi Suomi-pookaa kysellen kotimaasta ja kehuen vaatetusta. Suomi-pooka piti etaisyytta tietaen, etta lahestulkoon jokainen Mukavan Oloinen Inkkariheppu voi ollakin salapukuinen Ukko Ukottaja, joka on massiesi perassa silmat kiiluen ja synti ja haureus mielessaan. Mutta voi sita luottavaista Suomi-pookaa, joka korvansa Mukavan Oloiselle Inkkarihepulle luovuttaa, silla seireenin kutsu on armoton. Suomi-pooka oli kuitenkin mm Mumbain kokemuksista viisastuneena varuillaan. Mutta olisiko se taalla uudessa ja uhkaavassa kaupungissa tarpeeksi; kaupungissa, jonka hamyiset kadut tayttyvat epailyttavista narkomaaneista ja jonka ruumispolttamot puhkuvat yotapaivaa...?
Suomi-pooka mietti hetken. Mukavan Oloinen Inkkariheppu (lyh MOI) vakuutti, etta hanen kauppansa on 'ihan lahella' ja etta sielta loytaa mahtavia vaatteita, paitoja housuja ja hienointa Varanasin silkkia parhaaseen hintaan. MOI katsoi Suomi-pookaa silmiin, katseessaan isallista ja kaikkeakoskettavaa rakkautta. 'soor, se on ihan lahella, tulkaa nyt edes katsomaan. Siella on molemmille jotain. JA hyvaan hintaan! Ei ole pakko ostaa, en pakota.' Suomi-pooka tunnisti sydamensa ihmisrakkauden, soi tilanteelle pienen hymyn, ja marssi pikkukujalle MOI:n johdatuksella. Kaikki ei kuitenkaan ollut milta naytti...
Suomi-pookan vanhempi puoli virkkoi, etta pimea kuja ja inkkarin johdatus sinne ei ole ehka hyva juttu kaupungissa, joka on tunnettu turisteihin kohdistuvasta terrorista. Suomi-pookan nuorempi puoli sen sijaan oli paattanyt (jalleen kerran) katsoa mita Mukavan Oloinen Inkkariheppu tarjoaa, voihan nimittain olla, etta maailmassa on kuin onkin rehellisia ja hyvia ihmisia. Suomi-pookan vanhempi puoli huokaisi ja tiedosti sen, etta ymparilla oli vain pimeytta, seinia ja muutamia todella epailyttavan nakoisia, todennakoisesti ihmisuhreja etsivia 'body snatchereita'. Suomi-pooka kuitenkin jatkoi MOI:n rauhoittavan hymyn opastuksella. ' Yes, kohta ollaan perilla. Hyvia paitoja kylla kylla. Ja paras hinta. Hyva paikka myos yopya. Tai olla pitempaankin...' Suomi-pooka otti rohkeuden johtotahdekseen ja selka suorana jatkoi, mutta mita kohti...
Kavelyn jalkeen MOI johdatti Suomi-pookan suljetun oven luo. Liepeilla hengaili porukkaa, joka naytti epailyttavammalta kuin teekkarijoukko etiikan luennolla. MOI avasi ristikko-oven pimeaan aulaan ja viittoi tulemaan peremmalle. Pienen pieni perkele sihahti Suomi-pookan suusta, silla nyt ei enaa voinut kunniakkaasti peraantya ilman, etta sotiemme veteraanit eivat olisi volttia haudoissaan heittaneet. Oli pakko edeta. 'Syteen taikka saveen' ajatteli Suomi-pookan nuorempi puoli, ja vanhemman puistellessa paataan suunnisti pimeyteen, joka pian nielaisi koko Pookan....
Sisalla MOI opasti Suomi-pookan pieneen putiikkiin, jossa valmiina kasiaan hieroen istui MOI:n kaveri, Epailyttavamman Nakoinen Nuorempi Aikuinen Inkkari (lyh EN NAI). Suomi-pooka ohjattiin istumaan patjalle MOI:n ja EN NAI:n eteen ja naytos alkoi. Ja millainen se olikaan...!
EN NAI levitti eteemme silkkia. Metreittain silkkia. Suorastaan peitti meidat siihen. Suomi-pooka tarkasteli huiveja ja huopia tehden merkittavan havainnon: lahes kaikki olivat tekokuitua. Ja 'silkkia' riitti. Kyseessa oli niin sanottu kauppaukotus, jossa ukotuksen kohde myllytetaan ylitarjonnalla niin sekaisin, ettei osaa laatua erottaa. Jos ostopaatoksessa horjuu, alkaa verbaalinen vakivalta ja huuto, joka voi olla hyvinkin painostavaa, eika missaan nimessa mikaan leikin asia. Suomi-pooka yritti kysella paidoista, yritti kysella housuista, yritti kysya mita muuta tahansa kuin silkkia. 'Yes, mina naytan teille paitoja ja kaikkea, sanokaa vain etteko muka pida silkistamme? Se on parasta laatua, voin vakuuttaa! Ja meilla on lisaa!" Ja 'silkkia' riitti. Suomi-pooka odotti hetkea, jolloin huuto alkaa. Mutta talla kertaa Suomi-pooka olikin valmistautunut!
Suomi-pookan nuorempi osapuoli oli huomannut, kuinka MOI aina englanninkielisen selostuksensa lomassa selitti EN NAI:lle hindiksi ohjeita. Suomi-pooka oli kuin olikin oppinut alamaailman hindi-iaja hyvin pian erotti MOI:n hindista sanat: 'Osta nyt aidinnussija.' Silla hetkella Suomi-pooka huomasi, etta Mukavan Oloinen Inkkariheppu oli kuin olikin Ukko Ukottaja valeasuisena! Silmiemme edessa olevat silkit olivat todennakoisesti vaarennoksia tai varastettuja, eika niihin kannattanut koskea sormellakaan. Epailyksiaan ei Suomi-pooka kuitenkaan Ukko Ukottajalle paljastanut, silla tilanteesta oli paastava siten, etta se ei muuttuisi huutomyrskyksi ja syytoksiksi, joista ei mitaan hyvaa seuraisi. Suomi-pooka jatkoi nyokkailyaan silkkikasojen edessa, kunnes tilaisuus saapui...
Suomi-pooka virkkoi rohkeasti, etta nyt ei silkki kiinnosta, vaan halutaan nahda paitoja. Siihen Ukko Ukottaja virkkoi taydellisella hymyllaan: Kylla kylla, mina naytan paitoja, sanoka vain mita mielta olette tasta silkista!' Suomi-pooka kuitenkin huomasi EN NAI:lle suunnatussa kommentissa tilaisuutensa. Ukko Ukottaja sanoi kusipaisyyksissaan kumppanilleen: Nayta talle aidinnussijalle lisaa. Kaikki sanottiin hymyssa suin ja Suomi-pookaa silmasta silmaan katsoen. Mutta Suomi-pooka sai tarpeekseen...!
Ylos hypahtaen Suomi-pooka huudahti ihmettyneelle Ukko Ukottajalle: 'Miksi sanoit minua aidinnussijaksi? Sina olet loukannut minua. Me emme kuuntele enaa sanaakaan, me lahdemme.' Voi sita ansaan astuneen ketun ilmetta, joka Ukko Ukottajan kasvoille jahmettyi, kun kuuli Suomi-pookan suusta omat hindinkieliset sanansa. Siita kun olisi kuvan saanut, niin joka aamu olisi sita voinut katsella ja miettia, etta maailmassa ehka sittenkin on oikeudenmukaisuutta.
Suomi-pooka katsoi Ukko Ukottajaa kipinoivin silmin ja marssi ovelle. Ukko Ukottaja ankytti. Enaa ei ollut kieli niin juokseva. EN NAI yritti hankin, mutta ei. Talla kertaa Suomi-Pooka sai hienon voiton! Selka suorana marssimme pimeaan kaytavaan ja ulos rakennuksesta jattaen Ukko Ukottajan ja EN NAI:n nuolemaan ankyttaen ja pollamystyneena nappejaan. Tasta lahtien hekin tietavat, etta SUOMI-POOKAA EI KUTSUTA AIDINNUSSIJAKSI PAIN NAAMAA PRKELE!
Nyt olen kertonut tarinan, joka toivottavasti opettaa teille, etta vieraan kielen opettelu on todellakin yksi parhaista asioista, jota voi tehda. Se voi pelastaa meidat monesta paikasta ja saastaa paljolta pahalta. Ja taman sanoo kokemus. Suomi-pooka menee tana yona tyytyvaisena nukkumaan, silla kerrankin Urheuden Airut, seka Oikeamielinen Mies veivat voiton pimeyden pahoista ja armottomista kriminaaleista.
Muistakaa arvon lukijat, muistakaa hyvin se, etta ehka sittenkin se turvallisempi ratkaisu on oikeasti parempi. Intian kaupungit ovat joskus kuin viidakko, vaaroja loytyy, jos vaeltaa liian syvalle. Moni asia olisi tanaankin voinut menna pahasti pieleen; hyva ettei niin kaynyt. Tasta lahtien Suomi-Pooka on kuitenkin entista varovaisempi. Ainakin puoleksi.
"Welcome to the jungle, we got fun 'n games..." Axl Rose
Juho (jatkaa hindin alamaailmaan fraasien opettelua)
Kaikki alkoi siita, kun Suomi-pooka kaveli Varanasin, hindujen pyhimman kaupungin kaduilla. Vaeltelulla oli kohde, mutta kohteen sijainti hieman epavarma; kaupungin kadut ovat kiharaiset kuin arkisto-opin tehtavat, eika Suomi-pooka voinut valttya lievalta eksymiselta. Varmuus oikeasta suunnasta oli kuitenkin saavutettu, ja selka suorassa ja ylpeana Suomi-pooka jatkoi liikenteen mylvimisesta huolimatta varmoin askelin.
Yhtakkia Mukavan Olonen Inkkariheppu lahestyi Suomi-pookaa kysellen kotimaasta ja kehuen vaatetusta. Suomi-pooka piti etaisyytta tietaen, etta lahestulkoon jokainen Mukavan Oloinen Inkkariheppu voi ollakin salapukuinen Ukko Ukottaja, joka on massiesi perassa silmat kiiluen ja synti ja haureus mielessaan. Mutta voi sita luottavaista Suomi-pookaa, joka korvansa Mukavan Oloiselle Inkkarihepulle luovuttaa, silla seireenin kutsu on armoton. Suomi-pooka oli kuitenkin mm Mumbain kokemuksista viisastuneena varuillaan. Mutta olisiko se taalla uudessa ja uhkaavassa kaupungissa tarpeeksi; kaupungissa, jonka hamyiset kadut tayttyvat epailyttavista narkomaaneista ja jonka ruumispolttamot puhkuvat yotapaivaa...?
Suomi-pooka mietti hetken. Mukavan Oloinen Inkkariheppu (lyh MOI) vakuutti, etta hanen kauppansa on 'ihan lahella' ja etta sielta loytaa mahtavia vaatteita, paitoja housuja ja hienointa Varanasin silkkia parhaaseen hintaan. MOI katsoi Suomi-pookaa silmiin, katseessaan isallista ja kaikkeakoskettavaa rakkautta. 'soor, se on ihan lahella, tulkaa nyt edes katsomaan. Siella on molemmille jotain. JA hyvaan hintaan! Ei ole pakko ostaa, en pakota.' Suomi-pooka tunnisti sydamensa ihmisrakkauden, soi tilanteelle pienen hymyn, ja marssi pikkukujalle MOI:n johdatuksella. Kaikki ei kuitenkaan ollut milta naytti...
Suomi-pookan vanhempi puoli virkkoi, etta pimea kuja ja inkkarin johdatus sinne ei ole ehka hyva juttu kaupungissa, joka on tunnettu turisteihin kohdistuvasta terrorista. Suomi-pookan nuorempi puoli sen sijaan oli paattanyt (jalleen kerran) katsoa mita Mukavan Oloinen Inkkariheppu tarjoaa, voihan nimittain olla, etta maailmassa on kuin onkin rehellisia ja hyvia ihmisia. Suomi-pookan vanhempi puoli huokaisi ja tiedosti sen, etta ymparilla oli vain pimeytta, seinia ja muutamia todella epailyttavan nakoisia, todennakoisesti ihmisuhreja etsivia 'body snatchereita'. Suomi-pooka kuitenkin jatkoi MOI:n rauhoittavan hymyn opastuksella. ' Yes, kohta ollaan perilla. Hyvia paitoja kylla kylla. Ja paras hinta. Hyva paikka myos yopya. Tai olla pitempaankin...' Suomi-pooka otti rohkeuden johtotahdekseen ja selka suorana jatkoi, mutta mita kohti...
Kavelyn jalkeen MOI johdatti Suomi-pookan suljetun oven luo. Liepeilla hengaili porukkaa, joka naytti epailyttavammalta kuin teekkarijoukko etiikan luennolla. MOI avasi ristikko-oven pimeaan aulaan ja viittoi tulemaan peremmalle. Pienen pieni perkele sihahti Suomi-pookan suusta, silla nyt ei enaa voinut kunniakkaasti peraantya ilman, etta sotiemme veteraanit eivat olisi volttia haudoissaan heittaneet. Oli pakko edeta. 'Syteen taikka saveen' ajatteli Suomi-pookan nuorempi puoli, ja vanhemman puistellessa paataan suunnisti pimeyteen, joka pian nielaisi koko Pookan....
Sisalla MOI opasti Suomi-pookan pieneen putiikkiin, jossa valmiina kasiaan hieroen istui MOI:n kaveri, Epailyttavamman Nakoinen Nuorempi Aikuinen Inkkari (lyh EN NAI). Suomi-pooka ohjattiin istumaan patjalle MOI:n ja EN NAI:n eteen ja naytos alkoi. Ja millainen se olikaan...!
EN NAI levitti eteemme silkkia. Metreittain silkkia. Suorastaan peitti meidat siihen. Suomi-pooka tarkasteli huiveja ja huopia tehden merkittavan havainnon: lahes kaikki olivat tekokuitua. Ja 'silkkia' riitti. Kyseessa oli niin sanottu kauppaukotus, jossa ukotuksen kohde myllytetaan ylitarjonnalla niin sekaisin, ettei osaa laatua erottaa. Jos ostopaatoksessa horjuu, alkaa verbaalinen vakivalta ja huuto, joka voi olla hyvinkin painostavaa, eika missaan nimessa mikaan leikin asia. Suomi-pooka yritti kysella paidoista, yritti kysella housuista, yritti kysya mita muuta tahansa kuin silkkia. 'Yes, mina naytan teille paitoja ja kaikkea, sanokaa vain etteko muka pida silkistamme? Se on parasta laatua, voin vakuuttaa! Ja meilla on lisaa!" Ja 'silkkia' riitti. Suomi-pooka odotti hetkea, jolloin huuto alkaa. Mutta talla kertaa Suomi-pooka olikin valmistautunut!
Suomi-pookan nuorempi osapuoli oli huomannut, kuinka MOI aina englanninkielisen selostuksensa lomassa selitti EN NAI:lle hindiksi ohjeita. Suomi-pooka oli kuin olikin oppinut alamaailman hindi-iaja hyvin pian erotti MOI:n hindista sanat: 'Osta nyt aidinnussija.' Silla hetkella Suomi-pooka huomasi, etta Mukavan Oloinen Inkkariheppu oli kuin olikin Ukko Ukottaja valeasuisena! Silmiemme edessa olevat silkit olivat todennakoisesti vaarennoksia tai varastettuja, eika niihin kannattanut koskea sormellakaan. Epailyksiaan ei Suomi-pooka kuitenkaan Ukko Ukottajalle paljastanut, silla tilanteesta oli paastava siten, etta se ei muuttuisi huutomyrskyksi ja syytoksiksi, joista ei mitaan hyvaa seuraisi. Suomi-pooka jatkoi nyokkailyaan silkkikasojen edessa, kunnes tilaisuus saapui...
Suomi-pooka virkkoi rohkeasti, etta nyt ei silkki kiinnosta, vaan halutaan nahda paitoja. Siihen Ukko Ukottaja virkkoi taydellisella hymyllaan: Kylla kylla, mina naytan paitoja, sanoka vain mita mielta olette tasta silkista!' Suomi-pooka kuitenkin huomasi EN NAI:lle suunnatussa kommentissa tilaisuutensa. Ukko Ukottaja sanoi kusipaisyyksissaan kumppanilleen: Nayta talle aidinnussijalle lisaa. Kaikki sanottiin hymyssa suin ja Suomi-pookaa silmasta silmaan katsoen. Mutta Suomi-pooka sai tarpeekseen...!
Ylos hypahtaen Suomi-pooka huudahti ihmettyneelle Ukko Ukottajalle: 'Miksi sanoit minua aidinnussijaksi? Sina olet loukannut minua. Me emme kuuntele enaa sanaakaan, me lahdemme.' Voi sita ansaan astuneen ketun ilmetta, joka Ukko Ukottajan kasvoille jahmettyi, kun kuuli Suomi-pookan suusta omat hindinkieliset sanansa. Siita kun olisi kuvan saanut, niin joka aamu olisi sita voinut katsella ja miettia, etta maailmassa ehka sittenkin on oikeudenmukaisuutta.
Suomi-pooka katsoi Ukko Ukottajaa kipinoivin silmin ja marssi ovelle. Ukko Ukottaja ankytti. Enaa ei ollut kieli niin juokseva. EN NAI yritti hankin, mutta ei. Talla kertaa Suomi-Pooka sai hienon voiton! Selka suorana marssimme pimeaan kaytavaan ja ulos rakennuksesta jattaen Ukko Ukottajan ja EN NAI:n nuolemaan ankyttaen ja pollamystyneena nappejaan. Tasta lahtien hekin tietavat, etta SUOMI-POOKAA EI KUTSUTA AIDINNUSSIJAKSI PAIN NAAMAA PRKELE!
Nyt olen kertonut tarinan, joka toivottavasti opettaa teille, etta vieraan kielen opettelu on todellakin yksi parhaista asioista, jota voi tehda. Se voi pelastaa meidat monesta paikasta ja saastaa paljolta pahalta. Ja taman sanoo kokemus. Suomi-pooka menee tana yona tyytyvaisena nukkumaan, silla kerrankin Urheuden Airut, seka Oikeamielinen Mies veivat voiton pimeyden pahoista ja armottomista kriminaaleista.
Muistakaa arvon lukijat, muistakaa hyvin se, etta ehka sittenkin se turvallisempi ratkaisu on oikeasti parempi. Intian kaupungit ovat joskus kuin viidakko, vaaroja loytyy, jos vaeltaa liian syvalle. Moni asia olisi tanaankin voinut menna pahasti pieleen; hyva ettei niin kaynyt. Tasta lahtien Suomi-Pooka on kuitenkin entista varovaisempi. Ainakin puoleksi.
"Welcome to the jungle, we got fun 'n games..." Axl Rose
Juho (jatkaa hindin alamaailmaan fraasien opettelua)
lauantai 1. maaliskuuta 2008
Kuvia matkamiehen arjesta
Kuvassa on vesipullo. Se on osa travellerin arkea. Kraanaveden juonti voi aiheuttaa vatsatauteja ja todennakoisesti niita aiheuttaakin tottumattomalle vatsalle. Lisaksi epapuhdas vesi voi tuoda mukanaan ameeboja ja vastaavia ei toivottuja ku*ipaisia vieraita. Niinpa Dengue-brothers poistaakin kaupoista saannollisin valiajoin pullovetta juotavakseen, noin 20 centin litrahintaan. Hinta ei kuitenkaan ole aina yhta varma, silla toisinaan rahanhimoiset ukottajakauppiaat syyllistyvat toinen toistaan ovelimpiin huijauksiin. Pakatuissa peruselintarvikkeissa on taalla I-maassa merkitty M.R.P., eli maximum retail price, jonka yli ei tule koskaan maksaa. Joskus turistisoituneissa paikoissa kyseinen merkinta on kuitenkin... ovelasti kadonnut! Sita kysyttaessa myyja on ihmeissaan ja pyytaa samalla ainakin 25% normaalia korkeampaa hintaa. Toisinaan hinta taas on raaputettu pois ja paikalle on huolellisesti piirretty uusi hinta, jotta ukotus olisi taydellinen! Tallaisessa huolellisesti duunatussa huijauksessa on sellaista tunnelmaa, etta Dengue-brothers maksaa kutakuinkin mielellaan hymy huulillaan hieman ekstraa kovan vaivannaon ja merkityksettoman rahallisen tappion vuoksi. Kyseinen pullo on limupullo, jonka normaali hinta on 20 rupiaa, ja johon kauppias on tehnyt hurjan 4 rupian lisayksen maksimoidakseen myynnista saamansa voiton.
Alla oleva kuva on hetkista, joista mina nautin taalla ehka eniten. Otin kuvan makoillessani riippumatossa Pushkarissa. Luin samalla erasta itamaista filosofiaa kasittelevaa teosta, joka kertoi Papajin elamasta ja opetuksista. Loistavaa! Ah! Kotonakin voi tietenkin lukea, mutta taalla ei ole kiiretta eika tarvetta tehda mitaan, jolloin lukemiseen ja mietiskelyyn on helpompi keskittya. Aina hyvan kohdan tullessa esille, lasken kirjan alas ja vajoan mietteisiini vilpoisan tuulen kasvojani helliessa. Tammosta taa on aina valilla, parhaimmillaan. Parmaimmillaan minulle anyway.
Seuraavaks muutama kuva safkasta, jonka valmistuksessa ei intialaisella mielikuvituksella ole puutetta. Herkut on taalla aivan mahtavia... tai siis useimmiten ovat. Tuuri voi tietenkin olla aivan vastakkainen. Ja ne jotka siella kotona vaittavat, etta ruoka on sita parempaa mita tulisempaa se on, niin tervetuloa vit*u Intiaan! huhhuh, siita on leikki kaukana kun suuhun koskee ja vatsa turpoaa, eika sopivaa kuosittajaa ole mailla halmeilla! Eniten tulisuudesta karsii retkikuntamme nuorempi osapuoli. Itse osaan lusia sen hivenen paremmin, tuskissani kuitenkin. Tosin Junnun vatsa puolestaan kestaa tulisuutta paremmin. Omani alkaa ottaa nopeasti oiretta. Ja jos se sattuu keskella kamelisafaria niin vitt* saa*ana!
Ylla on siis aiheeseen palaten kuvia muutamista herkuista, joita olemme matkan varrella kohdanneet. Alimmainen vaatimattomasti esille laitettu herkku ei ole mika tahansa herkku, vaan se on legendaarinen banana bancake! Kyseista herkkua saa useimmista paikoista taalla, varsinkin niista missa turistit pyorivat. Lisana pannukakkuun tai lettuun saa nutellaa tai vaikkapa hunajaa, mita vaan tohtii pyytaa. Pushkarissa pystyi muuten tilaamaan myos munakkaan ilman munaa!!! Paikka on pyha, joten siella ei lihaherkkuja eika kananmunaakaan eika tietenkaan alkoholiakaan saa. Kun me kysyttiin asiasta kavi ilmi, etta kyseinen herkku kylla sisaltaa munaa, mutta sita ei voi listaan laittaa, silla se on laitonta. Kyseisesta mestasta sai myos very special juicea, joka osottautui olueksi teekannussa! NEROKASTA! :D
Auringonlasku Pushkarissa."Think of one without even the concept of two. Then drop the concept of one"
-Poonja kirjassa, jota luin riippumatossa
-Jussi (pepsin juoja ja kusihatainen)
Taj me, Taj me now!
He hei! Vihdoin olen saanut kasiini kameran ja laitankin nyt tanne hieman hienoja otoksia, joita tanaan otimme. Oli varsin spesiaalia visiteerata maailman seitsemannessa ihmeessa, eli Taj Mahalissa. Yksi lupauksista itselleni ennen matkaa oli nahda kyseinen pytinki ja nyt voinkin laittaa sulan hattuun, kaivertaa loven revolveriini ja levata hieman levollisemmin.
Ideanahan koko paikassa on se, etta se on rakkauden symboli; monumentti, jonka eras suurimmista Mogulikuninkaista 1600-luvulla pystytti rakkaalle vaimolleen taman kuoltua. Ja onhan se varsin romanttinen teko, varsinkin kun siihen kaytetyt varat varmaan surmasivat 20 milj ihmista nalkakuolemaan ja aiheuttivat suunnatonta harmia ylhaisolle, joka joutui vaistelemaan ruumiita kadulla kavellessaan. No yhta kaikki, uskomaton rakennus se on.
Tassa astun Tajin etupihalle, ja voin kasi sydamella sanoa, etta mikaan ihmisen rakentama rakennus ei koskaan ole pysayttanyt minua niin kuin tama. Aivan kuin olisin katsellut jostain lapsuuteni sadusta repaistya maisemaa. Kaikki jotka ovat Tajin nahneet varmasti ovat kanssani samaa mielta siina suhteessa, etta se todellakin on majesteettinen ja jotain aivan toisesta maailmasta. Oli pakko hidastaa askelia ja pysahtya kun monumentin koko kauneus tuli silmieni eteen. On se vain uskomatonta mihin ihmiset pystyvat.
Taj on kuin jokin joka on joskus ollut elanyt ja nyt nukkuu, tai vain tarkkailee. Se on kaikkien tuhansien taitelijoiden siihen vuodattaneesta luovuudesta ja sieluista syntynyt kokonaisuus, joka tuntuu katsovan. Ainakin nain minusta tuntui. Se katsoi minua samalla kun katsoin sita. Monumentti on rakennettu nerokkaasti korokkeelle, joten silla ei ole taustallaan metsaa tai jarvia, vaan taydellisen sininen taivas. Se on lumoavaa. Aivan kuin se olisi maalattu taivaan kaistaleelle, tai jotenkin kuultaisi lapi jostain toisesta maasta, missa kaikki on mahdollista ja tarinat tulevat tosiksi.
Aikamme ihasteltuamme paatimme rueta turisteiksi. Tajhan sentaan on varmaan Intian vetavin turistikohde, joten ajattelimme kokeilla millaista on kohdeturistin elama. Tarkeaa kohdeturistille on turistikuvaamisen taito. Kamera esiin ja kohteeksi! Yllattaen kaikki ei ollutkaan niin helppoa...
" otappa Jussi minusta nyt hyva posekuva!" "hoh, vaha me ollaan turisteja HAHAa!" " Ota ny se STANAN kuva jo!"KLIK " HIHII" " Mita?! " HEhHHE, sulla on PAA tuolla joessa ja naytat ihan paintilla lisatylta!! HAHAA!" " No prkl! Yritapa olla luonnollinen ku aurinko paistaa ja ja on kuuma ja tyyppi heiluttaa kameraa.... AH Ota uus!.. Elaka laita minu paata jokeen!" " En en...hihii"
Yllattavan vaikeaa se on ottaa luonnollisia posekuvia. Loppujen lopuksi jokainen kuva oli enemman tai vahemman viereisen oloinen. Johtuneeko se sitten kuvaajasta vai kuvattavasta....Joka tapauksessa jos naette tuollaisen paan oulujoessa niin palauttakaa se Taj Mahaliin.
Hylkasimme useiden yritysten jalkeen yksittaiskuvat. Todellinen Kodak-turistigubbehan olisi tietysti maksanu jollekki inkkarille, jotta ukotushintaan olisi voinut virallisen kuvan napsauttaa. Mutta me olemme piheja kuin piruparat, ja halusimme todella kokea turistikuvauksen salat. Paatimme kokeilla haastavaa tuplakuvaa.
Tuplakuvaan kuuluu vahintaan kaksi kuvattavaa ja mieluusti tausta. Taustan kuuluu olla selvasti nakyvissa ja hahmoilla hyva ja luonnollinen ilme. Mikaan naista ei oikein toteutunut, vaikka kovasti vaansimme.
" Noni Junnu, nyt ota kuva!" " Oota oota!..Okei..Otetaan semmonen luonnollinen-herutus-I'm-so-cool-ilme okei?" "...oo siis Mita!?" " hmph, no niinku olisit Kaarlessa ja siella joku ihana superbeibe, jolle on pakko nayttaa siisteimmat puolensa" "...ahha..." "Niin ja plus se etta taustalla on mailman siistein mokki." " Seleva. Vahan kerrassaan tajuan. kai. Noni ota se!" KLIK " ooo, Jussi. Tama ei oo kylla yhtaan seksikas." "HIhiih, no ei kylla! Ja paskasti tausta!" "HEHEE niinpa. Lampeiskohan porukka naille naamoille Kaarlessa?" "Hmm pitas varmaan olla tuo tausta mukana, etta heruis yhtaan sympatiaa!" "HA HAAA! Rakennan Tajin Tuiran rannalle ja voidaan istua siella paivat pitkat nailla naamoilla." " HehHEH, sovittu!"
" Okei otappa uus, nin on jotaki kotona naytettavaa" "Otetaan semmonen profiilijutska, seha on heleppo." "ooo okei. " "noni, pida pokka!" " HEHhee jatkalla on tuo 'rankaiseva buddha-ilme' HIHII" "hilijaa! Itella on joku vtun hatapompula!" " PRkl! Hehe, se on kuule kateellisen puhetta, jolle ei tukka kasva!" " Kato vaan kuka on kateellinen ku 20 tunnin hiertavan ja tarisevan junamatkan jalkeen on aika kammata!HEh" "HAHA, kauneuden takia on karsittava!" Noni ota kuva!" KLLIK " HAHAAAAA, meika ownaa, oon sua ylempana, eli automaattisesti lahempana valaistumista, HEHEE!" " Voi vttu mika ilme!! oon tosi tympaantyneen nakone HAHa! Ja sina! 'Se joka itsensa ylentaa, se alennetaan' " "HEHEE, kaljupaa palasina!!HAHHHHEHE"
"uus!" " joo joo joo jooo" " Nyt mina en enaa kyykistele prkl! Olenhan sentaan vanhempi ja arvokkaampi." " Tyyppi on vanhus! HEHEE!" " Ite kusetat ikasi ylospain ku kysytaan HAH!" " No hei, 22 on sama ku 21!!" " Voi poikani....huoh." " No VTTU Otetaan se kuva!" " Nonii, ja ei pelleilyja, en tiija oikein mita nama ihmiset tykkaa ku tassa haarataan." " Hehhee, okei. Ei pelleilya, ei ilmeilyja. Olen itse ilmeettomyys." " okei, ollaanko me nyt samala tasolla?" " Joo varmaan.. Taiteellinen silmani myos kertoo, etta Taj on taydellisesti valissamme!" " no ni! HEHEe, nyt pokka... ja ota!" KLIK! " AAHAAHAAAAA!" " HEHEEEEEHAHA!!" "joo tamahan onki tosi hyva. Mita sina aioit tuohon suuhusi laittaa?" " HEHEEE!HAHAAHA! Etko nae kuinka palvon viisauttasi? HRHE!" " No joo, HAHAA, ja naen hammaspaikkasi myos. Ja voisit kans hampaasi pesta!HEHEE" " Joo joo sitte ku ollaan Varanasissa. ja pesen ne vttu gangesissa!" "hehe no hyva!" " Tasta ei tiijakko tuu mittaan tasta turistikuvauksesta" " joo ei oo meijan juttu" "niin.. Hei kato! Tuolla on ihana Inkkarineito!" " huoh voi junnu ....no mennaan sitte... "
Yritys ja erehdys eivat juurikaan tuoneet tulosta, ja surulliset yrityksemme paattyivat mielettomaan kikatukseen ja suomenkieliseen kiroiluun. Nyt kun ajattelee, niin toivottavasti kukaan Brahmanin perheesta ei loukkaantunu... Lopulta kun olimme ottaneet useita ja jalleen useita kuvia, gonahdimme taysin turistikuvaamiseen. Se on ihmisille, jotka haluavat vasahtaa! Mehan ollaan niiin OG-UG, etta meidan kuvat on vaan niinq UNIIKEILTA mestoilta! PRKL! Tuhat sanaa sanoo enemman ku paska kuva!!!!
Tama onkin varmaan paras mika saatiin. Tasta tuleekin kayntikorttimme ja alamme myymaan pakettimatkoja rikkaille ja vasahtaneille 50+vuotiaille ihmisille, jotka haluavat nahda vain nahtavyyksia ja kuvista tuttuja maisemia. Jarjestamme myos valokuvauskursseja. Matkakohteista voi kysella kiinteistonhuoltajaltani hra Arffmanilta maanantaista lahtien. Myos ilmoittautumiset valokuvauskurssille toimitetaan hanelle.
Joka tapauksessa tama paiva opetti minulle, etta ihmisten katten tyot voivat kerta kerran jalkeen yllattaa. Ja etta turistikuvaus on taitolaji, jonka harva hallitsee. Kuitenkin se on yllattavan hauskaa! Mutta haluan viela tehda selvaksi, etta Taj Mahal on todellakin nakemisen arvoinen, ja lahes suru sydamessani joudun sen jattamaan. Mutta tie jatkuu!:)
" And I can't stop loving you!" Phil Collins
Juho( valokuvajainen)
Ideanahan koko paikassa on se, etta se on rakkauden symboli; monumentti, jonka eras suurimmista Mogulikuninkaista 1600-luvulla pystytti rakkaalle vaimolleen taman kuoltua. Ja onhan se varsin romanttinen teko, varsinkin kun siihen kaytetyt varat varmaan surmasivat 20 milj ihmista nalkakuolemaan ja aiheuttivat suunnatonta harmia ylhaisolle, joka joutui vaistelemaan ruumiita kadulla kavellessaan. No yhta kaikki, uskomaton rakennus se on.
Tassa astun Tajin etupihalle, ja voin kasi sydamella sanoa, etta mikaan ihmisen rakentama rakennus ei koskaan ole pysayttanyt minua niin kuin tama. Aivan kuin olisin katsellut jostain lapsuuteni sadusta repaistya maisemaa. Kaikki jotka ovat Tajin nahneet varmasti ovat kanssani samaa mielta siina suhteessa, etta se todellakin on majesteettinen ja jotain aivan toisesta maailmasta. Oli pakko hidastaa askelia ja pysahtya kun monumentin koko kauneus tuli silmieni eteen. On se vain uskomatonta mihin ihmiset pystyvat.Taj on kuin jokin joka on joskus ollut elanyt ja nyt nukkuu, tai vain tarkkailee. Se on kaikkien tuhansien taitelijoiden siihen vuodattaneesta luovuudesta ja sieluista syntynyt kokonaisuus, joka tuntuu katsovan. Ainakin nain minusta tuntui. Se katsoi minua samalla kun katsoin sita. Monumentti on rakennettu nerokkaasti korokkeelle, joten silla ei ole taustallaan metsaa tai jarvia, vaan taydellisen sininen taivas. Se on lumoavaa. Aivan kuin se olisi maalattu taivaan kaistaleelle, tai jotenkin kuultaisi lapi jostain toisesta maasta, missa kaikki on mahdollista ja tarinat tulevat tosiksi.
Aikamme ihasteltuamme paatimme rueta turisteiksi. Tajhan sentaan on varmaan Intian vetavin turistikohde, joten ajattelimme kokeilla millaista on kohdeturistin elama. Tarkeaa kohdeturistille on turistikuvaamisen taito. Kamera esiin ja kohteeksi! Yllattaen kaikki ei ollutkaan niin helppoa...
" otappa Jussi minusta nyt hyva posekuva!" "hoh, vaha me ollaan turisteja HAHAa!" " Ota ny se STANAN kuva jo!"KLIK " HIHII" " Mita?! " HEhHHE, sulla on PAA tuolla joessa ja naytat ihan paintilla lisatylta!! HAHAA!" " No prkl! Yritapa olla luonnollinen ku aurinko paistaa ja ja on kuuma ja tyyppi heiluttaa kameraa.... AH Ota uus!.. Elaka laita minu paata jokeen!" " En en...hihii"Yllattavan vaikeaa se on ottaa luonnollisia posekuvia. Loppujen lopuksi jokainen kuva oli enemman tai vahemman viereisen oloinen. Johtuneeko se sitten kuvaajasta vai kuvattavasta....Joka tapauksessa jos naette tuollaisen paan oulujoessa niin palauttakaa se Taj Mahaliin.
Hylkasimme useiden yritysten jalkeen yksittaiskuvat. Todellinen Kodak-turistigubbehan olisi tietysti maksanu jollekki inkkarille, jotta ukotushintaan olisi voinut virallisen kuvan napsauttaa. Mutta me olemme piheja kuin piruparat, ja halusimme todella kokea turistikuvauksen salat. Paatimme kokeilla haastavaa tuplakuvaa.
Tuplakuvaan kuuluu vahintaan kaksi kuvattavaa ja mieluusti tausta. Taustan kuuluu olla selvasti nakyvissa ja hahmoilla hyva ja luonnollinen ilme. Mikaan naista ei oikein toteutunut, vaikka kovasti vaansimme.
" Noni Junnu, nyt ota kuva!" " Oota oota!..Okei..Otetaan semmonen luonnollinen-herutus-I'm-so-cool-ilme okei?" "...oo siis Mita!?" " hmph, no niinku olisit Kaarlessa ja siella joku ihana superbeibe, jolle on pakko nayttaa siisteimmat puolensa" "...ahha..." "Niin ja plus se etta taustalla on mailman siistein mokki." " Seleva. Vahan kerrassaan tajuan. kai. Noni ota se!" KLIK " ooo, Jussi. Tama ei oo kylla yhtaan seksikas." "HIhiih, no ei kylla! Ja paskasti tausta!" "HEHEE niinpa. Lampeiskohan porukka naille naamoille Kaarlessa?" "Hmm pitas varmaan olla tuo tausta mukana, etta heruis yhtaan sympatiaa!" "HA HAAA! Rakennan Tajin Tuiran rannalle ja voidaan istua siella paivat pitkat nailla naamoilla." " HehHEH, sovittu!"" Okei otappa uus, nin on jotaki kotona naytettavaa" "Otetaan semmonen profiilijutska, seha on heleppo." "ooo okei. " "noni, pida pokka!" " HEHhee jatkalla on tuo 'rankaiseva buddha-ilme' HIHII" "hilijaa! Itella on joku vtun hatapompula!" " PRkl! Hehe, se on kuule kateellisen puhetta, jolle ei tukka kasva!" " Kato vaan kuka on kateellinen ku 20 tunnin hiertavan ja tarisevan junamatkan jalkeen on aika kammata!HEh" "HAHA, kauneuden takia on karsittava!" Noni ota kuva!" KLLIK " HAHAAAAA, meika ownaa, oon sua ylempana, eli automaattisesti lahempana valaistumista, HEHEE!" " Voi vttu mika ilme!! oon tosi tympaantyneen nakone HAHa! Ja sina! 'Se joka itsensa ylentaa, se alennetaan' " "HEHEE, kaljupaa palasina!!HAHHHHEHE"
"uus!" " joo joo joo jooo" " Nyt mina en enaa kyykistele prkl! Olenhan sentaan vanhempi ja arvokkaampi." " Tyyppi on vanhus! HEHEE!" " Ite kusetat ikasi ylospain ku kysytaan HAH!" " No hei, 22 on sama ku 21!!" " Voi poikani....huoh." " No VTTU Otetaan se kuva!" " Nonii, ja ei pelleilyja, en tiija oikein mita nama ihmiset tykkaa ku tassa haarataan." " Hehhee, okei. Ei pelleilya, ei ilmeilyja. Olen itse ilmeettomyys." " okei, ollaanko me nyt samala tasolla?" " Joo varmaan.. Taiteellinen silmani myos kertoo, etta Taj on taydellisesti valissamme!" " no ni! HEHEe, nyt pokka... ja ota!" KLIK! " AAHAAHAAAAA!" " HEHEEEEEHAHA!!" "joo tamahan onki tosi hyva. Mita sina aioit tuohon suuhusi laittaa?" " HEHEEE!HAHAAHA! Etko nae kuinka palvon viisauttasi? HRHE!" " No joo, HAHAA, ja naen hammaspaikkasi myos. Ja voisit kans hampaasi pesta!HEHEE" " Joo joo sitte ku ollaan Varanasissa. ja pesen ne vttu gangesissa!" "hehe no hyva!" " Tasta ei tiijakko tuu mittaan tasta turistikuvauksesta" " joo ei oo meijan juttu" "niin.. Hei kato! Tuolla on ihana Inkkarineito!" " huoh voi junnu ....no mennaan sitte... "Yritys ja erehdys eivat juurikaan tuoneet tulosta, ja surulliset yrityksemme paattyivat mielettomaan kikatukseen ja suomenkieliseen kiroiluun. Nyt kun ajattelee, niin toivottavasti kukaan Brahmanin perheesta ei loukkaantunu... Lopulta kun olimme ottaneet useita ja jalleen useita kuvia, gonahdimme taysin turistikuvaamiseen. Se on ihmisille, jotka haluavat vasahtaa! Mehan ollaan niiin OG-UG, etta meidan kuvat on vaan niinq UNIIKEILTA mestoilta! PRKL! Tuhat sanaa sanoo enemman ku paska kuva!!!!
Tama onkin varmaan paras mika saatiin. Tasta tuleekin kayntikorttimme ja alamme myymaan pakettimatkoja rikkaille ja vasahtaneille 50+vuotiaille ihmisille, jotka haluavat nahda vain nahtavyyksia ja kuvista tuttuja maisemia. Jarjestamme myos valokuvauskursseja. Matkakohteista voi kysella kiinteistonhuoltajaltani hra Arffmanilta maanantaista lahtien. Myos ilmoittautumiset valokuvauskurssille toimitetaan hanelle.Joka tapauksessa tama paiva opetti minulle, etta ihmisten katten tyot voivat kerta kerran jalkeen yllattaa. Ja etta turistikuvaus on taitolaji, jonka harva hallitsee. Kuitenkin se on yllattavan hauskaa! Mutta haluan viela tehda selvaksi, etta Taj Mahal on todellakin nakemisen arvoinen, ja lahes suru sydamessani joudun sen jattamaan. Mutta tie jatkuu!:)
" And I can't stop loving you!" Phil Collins
Juho( valokuvajainen)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
