Tapaaminen

Juhon vastuulle lankesi kirjoittaa taman paivan seikkailuista, jotka tosissaan olivat melkoiset. Ahhh... mun jalat!!!! Itse keskitynkin eraaseen eiliseen lyhytkestoiseen tapahtumaan. Kaikki tapahtui hyvin yllattaen ja oli ajallisesti nopeasti ohi.

Eilen me nimittain saavuttiin Junagadhiin. Kierreltiin paikkoja ja saatiin hyva hotelli kohtuu hintaan. Sitten Dengue-brothers otti riksan alleen ja suuntasi historianopiskelijapaisyyksissaan kohti Uperkot Fortia aistimaan menneiden aikojen tuulahduksia. Kyseinen tontti on bongatu jo vuosituhansia sitten ja siella on kenties maailman vanhin kaivo. Voi pojat etta se oli syva!! Tontti on sittemmin linnoitettu muutamia vuosia sitten, nimittain noin 250 e.K.r. Siita paikasta vois kertoa enemmankin, mutta nyt on aika keskittya yhteen erityislaatuisen tapahtumaan.

Dengue-brothers ajautui fortin kiertelyssaan muurinpatkalle, josta nakyi oivallisesti tamanpaivainen kohteemme, Girnar Hill. Sita me sitten luuppailtiin aikamme ja erityisesti tutimusretkemme nuorempi osaanottaja oli ihmettelyovereissa, silla han ei ole aiemmin nahnyt vuoria, tai vastaavia kolmion muotoisa kukkuloita, mita sitten ovatkaan. Juniori siis jumittui kauniin nayn eteen ja vaihteli valilla paikkaansa muurinharjalla tervetta jarkea uhmaten ja tuntematta nakoaan minkaanlaista pelkoa korkeita (varmaan yli 40m) paikkoja kohtaan. Vanhempi tutkimusmatkailija sen sijaan katseli enemman ymparilleen unohtamatta kuitenkaan tuota kaunista maisemaan. Siina samalla osuivat myos silmat pitkapartaiseen vanhaan mieheen, joka luki jotain linnan pihalla. Herran vaatteet olivat lahinna ryysyja, mutta paallaan hanella oli paksu takki, jonkalaisia lampohalvausta uhmaavat natiivit tuntuvat pitavan. "It is very cold!" Tama herattaa hilpeytta wifebeatereihin pukeutuneessa Dengue-brothersissa. Anyway, mielenkiintoinen papparainen istuskeli rauhassa ja vastasi tervehdykseen kasillaan. Han jatkoi lukemistaan. Kuulinko miehen laulavan jotain?

Hieman myohemmin olin ajautunut junnun kanssa erilleen. Han oli katselemassa edelleen maisemia, mina laskeuduin alas muurilta mielenkiintoisen temppelin juurelle. Kurkistelin sisalle ja haistoin voimakkaan, mutta miellyttavan suitsukkeen tuoksun. Ihmettelin nakya aikani, mutten tohtinut astua sisalle, en tienyt josko se olisi oikein. Sisalla oli epamaaraisen hanmon kuva, joka oli seppeloity kukilla (normaalisti temppeleista nakee selvasti, etta kenelle se on omistettu). Lisaksi sisalla oli uhrilahjoja, kuten pieni summa rahaa, lisaa kukkia, kookoksen paloja vedessa ja yksikertaisia makeisia. Sisalla paloi myos yksi tai kaksi kynttilaa. Tunnelma oli hamyinen ja jopa lievasti taianomainen.

Yht' aikkia kuulin takaani aania. Kun katsoin sivulleni, nain aikaisemmin nakemani papparaisen olevan ihan lahellani. Han alkoi puhua minulle gujaratia tai hindia. Molempia osaan muutaman sanan.. En siis tajunnut yhtaan mitaan mita herra selitti, mutta se ei haitannut, silla han astui nopeasti sisaan temppeliin ja istuuntui likaiselle tyynylle. Siina samassa mina oivalsin, etta han on se, joka pitaa tasta temppelista huolta, silla han tuntui kuuluvan sinne aivan kuten banaani kuuluu pannukakkuun Bananan pancakea tilatessa. Oli aivan kuin kuin mies ja temppeli olisivat yhta, niin hyvin he sopivat yhteen. Mies viittoi minut sisalle.

Sisaan paastyani mietin heti etta polvisuako vai jaadakko kumaraan. Mika olisi oikein? En kai vain loukkaisi paikallisia tapoja tai olisi epakunniottava? Lisaksi lattia temppelissa oli likainen ja marka. Tajusin onneksi jattaa flipflopit pihalle. Lopuksi laskouduin epamaaraiseen ja tasapainottelevaan asentoon varpailleni, jotta olisin temppelin isannan kanssa samalla tasolla. Han aloitti kovan selittamisen, josta ymmarsin, mikali mahdollista, vielakin vahemmin kun ennen temppeliin astumista. Kyselin miehelta jumalkuvan nimea ja han kertoi sen minulle. Valitettavasti se ei jaanyt mieleeni. Sitten han antoi minulle muutaman kookospahkinan palan, joita temppeleissa oli. Yritin ojentaa uhriksi omia kookoksen palojani, joita olin sita varten ostanut, mutta herra ei suostunut ottamaan niita vastaan. Me juttelimme aikamme toisillemme omilla kielillamme. Miehella oli varsinkin paljon kerrottavaa. Se ettten mina ymmartanyt hanta eika han minua ei tuntunut haittaavan kumapaakaan. Muutamia asioita kuitenkin saimme toisemme ymmartamaan, mm sen, etta mina olen suomesta kotoisin.

En oikein tiennyt, etta miten minun tulisi kayttaytya, mutta tunsin silti oloni hyvaksi. Isantani nimittain tuntui olevan taysin tietoinen kielimuurista johtuvasta ymmartamattoomyydestani ja han oli siltikin hyvin ystavallinen. Tietyissa tilanteissa sanoilla ei ole valia. Tama oli yksi niista tilanteista. Hetken kuluttua aloin kuitenkin ihmetella, etta mitahan seuraavaksi mahtaa tapahtua. Olenko epakunnioittava jos olen taalla liian pitkaan? Enta jos poistun liian aikaisin tai en suorita jotain tapahtumaa, joka minun vierailuni johdosta tulisi suorittaa. Papparainen sita vastoi ei tuntunut olevan asiasta yhtaan huolissaan vaan jatkoi minun silmiini tuijotusta ja vuolasta puhevirtaansa.

En ole varma etta miten se tapahtui, mutta jossain vaiheessa tajusin, etta isantani oli alkanut laulaa puhelaulua, hyvin luultavasti sanskritia. Han tuijotti minua silmiin ja lauloi. Lauluun ei tullut katkoksia, vaan se oli nopeaa ja vuolasta, kuten nuoren kevatpuron virtaus vuoristossa. Valilla han teki myos kasillaan pienia eleita. On mahdotonta sanoa, etta kuinka kauan laulua kesti, tuskin kuitenkaan muutamaa minuuttia kauempaa. Tunnelma oli mystinen ja iaton. minua tuijotti silmiin vanha intialainen mies omassa temppelissaan. Nenallaan hanella oli likaiset paksulinssiset silmalasit, joiden yli han kurkki. Hanen silmansa olivat hieman sumeat, merensiniset, mutta silti tarkkavaiset. Ja han lauloi. Kavin lapi valtavan tunneskaalan. Valilla tunsin ihmetysta elamaa kohtaan, valilla tata herraa kohtaan, valilla olin lievasti hermostunut tilanteesta, valilla syvasti kiitollinen. Suurin ja merkittavin tuntemus oli kuitenkin se, kun tunsin etta vosin purskahtaa nauruun. Tunne ei johtunut tilanteen huvittavuudesta, vaikka siina oli hymyilyttamiseen innostavia elementteja, vaan se johtui valtavasta elamanilosta, joka pursui sisaltani."Tassa sita nyt ollaan, Intiassa jonkun pyhan miehen siunattavana, ikivanhaa kielta kuulemassa. Tama on aivan erilaista, kun miten olin sen ajatellut, mutta siltikin samanlaista ja taysin tuttua, aivan kuin itetaisin koko seremonian ennestaan. Ihmeellista, kerrassaan ihmeellista!"

Kiitin miesta laulun jalkeen hindiksi. Han otti eraasta astiasta pyhaa tuhkaa ja painoi siihen kaksi sormea. Seuraavaksi han painoi nuo sormet otsaani ja viimeisteli nain siunauksen. Olin syvasti kiitollinen. Aloimme jalleen puhella niita naita. Han naytti minulle rahaa. Normaalisti paikallisten rahan vaatiminen pilaisi helposti tunnelman, mutta nyt olin niin ihmeissani, etta en valittanyt vaan kaivoin kuvettani. Herra ei kuitenkaan suostunut ottamaan rahaa vastaan, joka nosti kunnioitustani entisestaan. Nain jalkikateen ajateltuna uskon hanen oleen vain utelias ja halunneen nahda eurooppalaisia rahoja.

Tilanne oli kuitenkin tullut siihen pisteeseen, etta mina tunsin aikani tulleen. Olisi aika lahtea. Kiittelin herraa kovasti ja laskin polveni maahan. Han murahteli savyyn: "Noh, noh poikani, kaikki on kunnossa". Lahdin selka edella kumarrellen, otin lapsyni jalkaan ja lahdin etsimaan Juhoa. Ulkona oli kirkasta ja aurinkoista. Olo oli kuin hyvasta unesta herannyt. Matkalla pikkupoika kertoi otsamerkkini nahtyaan, etta kyseinen herra oli Babu, joka tarkoittaa ilmeisesti pyhaa miesta. En ole asiasta kuitenkaan aivan varma. Sanan savy lienee silti olevan kohdallaan. Poika kertoi myos miehen nimen, mutta koska en kirjottanut sita ylos, karkasi sekin mielestani. Niinkuin sanoilla, niin ei myoskaan nimella ole valia. Vain itse tapahtuma on oleellinen.

"Follow the true way and rise."
-Swaha

-Jussi (siunattu mies)