Master Of The Lusiverse

Jokaisen matkaajan elamassa tulee vaihe, jolloin on tehtava suuria ja pitkia siirtymisia paikasta toiseen. Joskus nama siirtymiset ovat todella nautinnollisia, kulturelleja ja hauskoja rupeamia, joiden aikana tutustutaan uusiin ihmisiin ja opitaan uusia asioita. Matkustamis-kolikolla on kuitenkin kaantopuoli, jonka sisalto on todella epamiellyttava, kuuma tahi kylma, vihamielinen ja tautinen todellisuus taynna vittumaisuutta ja angstia. Taman kaantopuolen nimi on matkaajan pahin vihollinen; se on vuosituhansia vanha vihulainen; se tayttaa sydamet terrorilla ja jumalanpelolla; sen nimi hyytaa luihin ja ytimiin. Se on lusiminen.

Lusiminen on ontologisesti selitettavissa muutamalla lauseella. Se on sita kun oleminen itsessaankin on liian sietamatonta ollakseen oltavissa olevaa. Lusimisen saavuttaakseen ei matkaajan tarvi paljoa ponnistella. Valmistumaton mieli ja huono asenne voi muuttaa minka tahansa matkan ja olotilan lusimiseksi. Yleisinta lusiminen kuitenkin on matkoilla - erityisesti pitkilla sellaisilla. Seuraava onkin surullinen tositarina eraasta karjalaisenpojasta, joka paasi todellisen lusimisen makuun eraalla ihanalla ja perseestaolevalla matkalla Ahmedabadista Ajmeriin.

Kaikki alkoi Junagadhista Ahmedabadiin kiitaneella pikajunalla, joka kuuden tunnin tuudittamisella kuljetti meidat kiljuva nalka mahassamme maaranpaahan. Ahmedabadissa luksustelimme kuin pienet porsaat ja soimme kaupungin kalleimmassa overiluokan restaurantissa superkalliit inkkarimatot. Superkallis tarkoittaa noin kuutta euroa ukkoa kohti. Silla saimme noin 12 osaisen illallisen, jossa oli mm kolme alkuruokaa ja kaksi jalkiruokaa. Syotavaa oli siis paljon ja kylla babat ihmetteli, kun puvuntakkilankkarien joukossa pojotti pari suttuista ja ilveilevaa suomalaista, jotka ovat siis todella hyvin sisaistaneet elitististen paikkojen etiketit.

Syomisen jalkeen karjalaisenpoika oli onnellinen. Maha oli taynna vaikka mita hyvaa ja uusi seikkailu edessa. Huolen haivaa ei nakynyt eivatka kohtalon siivet havisseet korviini minkaanlaisia vinkkeja tulevasta. Iloisena astuin Ajmeriin suuntavaan junaan klo 2300. Olin asennoitunut hulppeaan 12 tunnin junamatkaan, mutta voi etta olinkin yllattynyt tulevasta.

Pahinta, mita voin junamatkalle kuvitella on se, etta vaunu on joko helevetin kuuma tai jaatavan kylma, ja ihmisia tunkee kaikkialle, eika rentoutuminen ole mahdollista, eika vessa ole kayttokelpoinen eika matka lopu koskaan. Tahan kun heittaa paalle jonkin vapaavalintaisen sairastumisen, niin aika hyva resepti lusimiselle on kasassa. Itse kaytin melko pitkalle kyseista reseptia ja voin sanoa, etta se toimii.

Ensinnakin se kirottu juna lahti asemalta tunnin myohassa. Se oli taynna ihmisia, jotka ei antanu nukkua, varsinkaan kun karjalaisenpoika kantoi kitaraansa sylissaan. "Jees mister one hindi song pliis!" " Are you rock staar?""Why you so long hair?""Plees play plees!""You sell gitaarr, jees?" Alappa siina sitten selittamaan etta nyt ei vain KIINNOSTA soittaa jotaki saatanan kitaraa, kun inkkarit valtaa koko penkin, eika edes jalkojaan saa suoraksi. Sleeper-luokan vaunu oli tosiaan pullollaan ihmisia, eika naille ukoille paikkaliput paljon paina. Noh, soitin siina jotaki paskaa niille vahasen ja sain kutsut kaksiin haihin ja puhelinnumeroja ja ensimmaista kertaa elamassani hiustenhoitokyselyita.

Piiritys oli totaalista ja karjalaisenpoika alkoi osoittamaan turhautumisen merkkeja. Matkakumppaninsa oli varsin mukavasti levyna viereisella punkalla ja kukaan ei lotkauttanut mitaan hanta pain. Lopulta paasin palkahasta lahjoittamalla shampoo-pulloni eraalle inkkarille, joka suorastaan liikuttui ja julisti etta olemme tasta lahtien veljia, ja etta minun on pakko tulla hanen haihinsa jonnekki takahikialle 13.3. Vastailin etta totta kai jees jees, mutta nyt vittu on aika nukkua perkele. Sanomani ydin ymmarrettiin vaikka korulauseeni kuuluivat kuuroille korville.

Kun paasin vihdoin miellyttavaan levyasentoon, sisaistin junamme todellisen paskuuden. Se oli passenger-train no 169, paremmalta nimeltaan Lusitrain 666. Sen funktio oli pysahtya jokaikisella pienimmallakin asemalla koko matkan ajan. Valilla se myos pysahtyi mietiskelemaan parempia tapoja edistaakseen huonouttaan. Junan vammaisuutta lisasi myos se, etta siina ei tarjottu juuri mitaan ruokaa, eika yhtaan vetta. Karjalaisenpojan huomiot alkumatkasta eivat kuitenkaan valmistaneet hanta tulevaan kohtaloon.

Junamme oli siis hidas, mutta kompelo. Sen lisaksi se oli ilahduttavan vitun kylma. Edelliset kokemukset yojunien hyytavyydesta olivat valmistaneet karjalaisenpojan huonosti eika han ollut ottanut jalleenkaan huomioon luonnonvoimien armottomuutta. Kuin Kalevalaiset sankarit konsanaan han kohtasi armottoman yon ja uskomattoman vetoiset ikkunat aseenaan huivi ja vanha, uskollinen KELTAINEN VERHO. Ha HAA! Koetapas nyt purra minua pakkasen perkele, virkoin ja loin viela pipon paahan. Voi itku ja karsimys sita suurta epakohtaa, jonka viltin puuttuminen saikaan varusteissani aikaan...

Herasin yolla siihen etta oli ihan saatanan kylma. Tarisin ja hytkyin ja yritin vetaa ultralampiman, KELTAISEN VERHON paremmin ylleni. Sen vaikutukset olivat mitattomat ja ainoastaan tiukalla, buddhalaisella keskittymisella ja KELTAISEN VERHON uskomattomalla taittelutaidolla selvisin pari tuntia, kunnes kuulin ikavan aanen. Se tuli sisaltani ja se oli jotenkin tuttu. Se puhui minulle ilman sanoja ja ymmarsin taysin mita se tarkoitti. Se oli mahani, joka sanoi etta haista vittu, nyt on minun aikani astua estradille. Ja retardoitunut junamme nylkytti epasaannollisesti kohti aaretonta hitautta. Mahani sen sijaan nylkytti itseaan minun sisallani suuntaan jos toiseen. Lopulta oli aika nousta istumaan ja tehda ekspeditio kohti Maailman Paskimman Junan vessatiloja.

Aikaa ei ollut kovin kattavaan esitutkintaan, vaan oli ryhdyttava suoraan toimintaan. Perasuoliekspress toimitti nopeasti ja armotta kalliiden ja ihanien ruokien perimmaiset olemukset pienesta ja likaisesta reiasta lyhyen lentomatkan siivittamana raiteille rottien herkuksi. Karjalaisenpoika ei ollut enaan onnellinen. Han palasi paikalleen ja pian hanen lemmikkivarpusensa vaativat ulkoiluttamista, joten parvi paastettiin tutkimaan raiteiden valista elamaa.

Aurinko nousi hitaasti. Olin kylmissani ja istuin paikallani, paallani lahes kaikki lammin mita loytyi. KELTAINEN VERHO oli paras ystavani ja mietiskelin voiko mikaan materiaali olla huonommin kylmyytta kestavaa kuin tuo omat virheensa julki tuova ratti. Pian tulin lopputulokseen, etta oli aika pohtia kysymysta lahimmassa huonossa vessassa. Satuin tietamaan yhden sellaisen melko lahella, joten siirryin sinne pikaisesti. Ulos tullessa alkoivat ensimmaiset inkkarit herata. "Hey misteer gitaar, one hindi song pliis" Sanoin hymyillen etta ei vittu ikina, ole hiljaa perkeles. Ukko hymyili viatonta ymmartamatonta hymya ja istuin paikalleni jumittamaan kylmissani. "What juu sei misteer, I no understandin?" Sanoin etta Suomessa toivotetaan kyseisilla sanoilla hyvat huomenet.

KELTAINEN VERHO paallani yriin vaipua syvaan tajuttomuuteen, tai edes shokkiin. Valitettavasti Krishna ei ollut puolellani, vaan pyoritteli anaaliani sormensa ymparille. En voinut muuta kuin kyykistya haneen edessaan. Useasti. Lopulta kun kello oli noin kahdeksan, sain ilokseni kuulla, etta juna saapuu Ajmeriin noin neljan aikoihin. Voi kunpa olisitte kuulleet ne hyvat huomenet, jotka karjalaisenpoika taman kuullessaan Brahmanille lausui.

Edessa oli kahdeksan tuntia lisaa. Ne kahdeksan tuntia muuttuivat pian yli yhdeksaksi tunniksi ja lopulta VammaisRautatiet veivat meidat maaranpaahamme 20 tunnin ennatysajassa. Itse paasin tassa ajassa tutkimaan syvallisesti lusimisen todellista olemusta. Aamujaatamisen jalkeen vaunu muuttui kuumaksi. Kuume iski minuun kuin Juha Fohr Sillanpaahan, ja heittelehdin olemisen ja olemattomuuden rajamailla. Yritin turruttaa itseni Imodiumeilla, mutta pikku paskiaiset mahassani vain nauroivat ja kiduttivat pilleriraukat kuoliaaksi vatsahappojeni patsissa.

Lusimisen kaikkien vaiheiden lapikayminen on yha minulle liian traumaattista, enka ehka koskaan kykene niista ilman kyynelia ja paskomista kertomaan. Muistan kuitenkin eraan hetken, kun kuumeinen houreeni maalasi eteeni maiseman, ja tuossa maisemassa nain kuivan autiomaan, ja autiomaassa pienen vihrean karvan. Tuo karva puhui minulle kertoen olevansa lusimisen olemus. Yritin tavoittaa karvaa ja ottaa sen kateeni, mutta ulosteen virta esti liikkeeni. Pienen hetken ajan tuo karva kuitenkin varisi hyytavaa varinaansa ja taytti minut jonkinlaisella ymmarryksella. Pienen hetken ajan ymmarsin, etta lusimisellakin on tarkoitus. Ymmarsin, etta tuo pieni, vihrea karva oli yksinainen, ja halusi opettaa meille, etta lusimisen tarkoitus oli opettaa meille elaman kauneus. Ilman lusimista ei ole onnellisuutta; niiden valilla on karvanmentava aukko. Ymmarsin, etta muuttamalla asennoitumistani junaan, lampotilaan ja perasuoleeni, voisin siirtya tuohon onnellisuuden laaksoon. Ja asenteen muuttaminen on oikeasti vain pienen, vihrean karvan verran vaikeampaa kuin sen sailyttaminen.

Taman oivalluksen avulla selvisin vaihtelevalla menestyksella Pushkariin, jossa nyt tata tarinaa kirjoitan. En sano etta se oli hauska matka. Oikeastaan se oli aika perseesta. Siltikaan en sita mistaan hinnasta pois vaihtaisi, silla nyt voin sanoa tietavani mita todellinen lusiminen on. I have been through it and I still live, perkeles!

"Mika ei tapa, vahvistaa" Nietzsche
Juho(Lusimies on tosimies)