Pyhiinvaellus

Heratyskello soi tanaan epatavalliseen aikaan. Unelmoin palmurannoista ja linnun maidon lampoisesta uintivedesta, kunnes kylma todellisuus heratti minut Junagadhilaisesta hotellista. Vieressani makasi karvainen ihmisen muotoinen massa, josta lahti tukahdutettu, piippausta kummasti muistuttama huuto. Horroksessa kaannyin kyljelleni ja nukahdin. Kello oli 04.10. Oli aika nousta ja haastaa Girnar-vuoren 10 000 rappusta.

Denguebrothers kuuli huhun Junagadhin mystisesta ja legendaarisesta vuorihaasteesta eraalta brittilaiselta travellaustyttarelta, joka oli itse moiseen uskaltautunut. Mehan olimme valittomasti parayttyneita ideasta ja paatimme kyseisen kukkulan Suomen tasavallalle vallata. Tehtava ei tulisi olemaan helppo, silla vuori sijaitsee jumalille pyhitetylle paikalla, ja sen arvo pyhiinvaeltajille on suurenmoinen. Vuoren rinnetta ymparoivat kymmenen tuhatta(!) askelta ovat jyrkat ja salakavalat, ja niita reunustaa paikoitellen jopa satojen metrien pudotus. Korkeimmillaan huteloiva ja apaattinen amatooribeeluokantravellerihyypio voi tippua lahes kilsan matkan, tehden aina valilla tuttavuutta piikikkaiden ja sahateraisten kivien kanssa. Vuoren rinnetta ovat myos ennen asuttaneet leijonat joita yha viereisella vuorella asustaa. Denguebrothersin salaisten lahteiden mukaan salaperaiset sissileijonat ovat viimevuosina tehneet pistohyokkayksia paalaumasta kauas eksyviin pyhiinvaeltajiin. Joidenkin naiden onnettomien "Hare Rama!"-huudot kaikuvat yha kuuroille korville vuoren onkaloissa. Matkalla meidan oli myos valmistauduttava verenhimoisten mustanaama-apinoiden vyorytyksiin, joista harva on selvinnyt tarinoita kertomaan. Tasta kaikesta huolimatta, ja ehka juuri sen takia denguebrothers oli valmis uhrautumaan isanmaan tahden, sotiemme veteraaneja kunnioittaen ja vaikka verta niellen perkele.

Paatimme nauttia pyhiinvaelluksestamme parhaaseen matkustusaikaan, eli overin aikasten aamulla. Alkukankeuden jalkeen paasimme ujuttautumaan hotellistamme respapojken vakivaltaisesti herattaen varttia vailla viisi. Kuljetus jarjestyi sniikkaamalla kylmilta kaduilta riksaan ja maaranpaahan, ja viidelta olimme jo ihastelemassa uskomattoman vuoren eturinnetta. Lyhyt katsaus toistemme silmiin, ja nostimme jalkamme ensimmaiselle askelmalle, jota oli seuraava lukematon maara uusia - ja taas uusia.

Kaikki oli pimeaa ja ymparillamme kaupunki nukkui. Valoa meille toivat satunnaiset valonheittimet polulla, seka yksi kauneimmista nakemistani tahtitaivaista. Yksikaan teista, joka ei silmillani ole sita nahnyt ei voi ymmartaa millainen maailmaa syleileva kauneus kohtasi minua kun kohotin katseeni pimean vuoren laelta ylos. Vuorten tumma silhuetti viela tummempaa taustaa vasten. Pyhiinvaeltajien ylarinteelle ja huipulle sytyttamine nuotioiden ja temppelien tulipesien hehku tuntui nivoutuvan saumattomasti miljardeihin ja taas miljardeihin tahtisumuihin taivaalla. Oli suorastaan valilla vaikea kavella portaita ylospain, kun tuntui putoavan tahtiin. Tunnelma oli uskomaton.

Kavelimme polkua ja kanssamme pimeydessa talsi pyhiinvaeltajia paimenpukuineen ja noyrine katseineen. Ainoat aanet jotka kuluivat olivat vaeltajien kulkukeppien kopse kiviportaisiin, seka hiljaiset Shivalle omistetut rukoukset. Polun kierrellessa vuoren alarinnetta ylospain tunsin olevani joku ajanlaskun alun pyhiinvaeltaja etsimassa helpotusta henkiseen tuskaansa. Tunnelma oli maaginen ja silmamme loistivat kilpaa tahtien kanssa. Kumppanimme polulla katsoivat valilla meihin, kai hymyilivat huppujensa suojassa ja valilla kuulimme meille tarkoitetun siunauksen. Ja koko ajan tahtiloisto katseli meita. Tuuli kahisutti puita ja keppien rauhoittava kopse siivitti tietamme ylos kohti synkkaa ja pimeaa vuorta.

Polku oli koko ajan nouseva, ja valilla oli jyrkkiakin siivuja, jotka uhkasivat hapottaa jopa meidan teraksiset pohkeemme. Kauhukuvana mieleeni nousi eraan ystavani kokemukset tulehtuneista pohkeista, mutta sysasin huoleni Ganeshan huomiin. Atmosfaari ja nakymat olivat helposti kipeiden pohkeiden arvoiset!

Ensimmaisen tonnin rikkoutuessa tajusimme, etta portaita oli jaljella viela ihan vitusti, ja meidan oli joskus tuleva niita myos alas, mikali edes ylos selviaisimme hengissa. No, elama ei aina ole helppoa, ja joskus on nieltava katkeraakin kalkkia, joten jatkoimme huoletta. Reilun tunnin kapuamisen jalkeen katsoin taakseni ja tajusin maiseman. Pysahdyin ja suuni oli hammastyksesta auki. Olin ensimmaista kertaa elamassani kiipeamassa vuorelle, ja jo nyt maisemat ymparoivista sysimustista, leijonista kuhisevista viidakon peittamista kukkuloista yrittivat salpata jalkojeni toiminnan. Nakyma alaspain nukkuvaan Junagadiin oli uskomattoman rauhoittava. Siella ihmiset nukkuivat meidan kiivetessa pimeydessa, katulamppujen palaessa ja tynnyritulien leimutessa kilometrien paassa meista. Hymyilin ja pakotin itseni katsomaan alaspain jalkoihini, silla pimeys edesauttoi huomattavasti kompuroimisvaaraa, ja viimeinen asia, jota olisin kaivannut oli jonkun pyhiinvaeltajamummon taklaaminen alas vuoren seinamaa.

Ollessamme puolessa valissa vuorta, alkoi ymparillamme sarastaa. Aurinko oli nousemassa ja muuttamassa kotoisan ja mystisen pimeyden joksikin aivan uudeksi ja kiehtovaksi, valon maailmaksi. Mina halusin nahda auringonlaskun vuoren huipulta, se on aina ollut unelmani, joten skippasimme suurin piirtein kaikki suositeltavat juomistauot ja kiipesimme kohti korkeaa huippua. Ohitimme kallioihin louhittuja luolia ja mahtavia nakymia kerta toisensa jalkeen, niin mahtavia, etta niiden kuvailu ei tee kunniaa kokemallemme kauneudelle, enka edes yrita. Sanon vaan, etta matka huipulle on tahanastisen elamani esteettisin matka.

Viimein saavutimme huippua. Ohitimme muutaman pienen temppelikeskittyman, joissa asusti ihmisia(juma mika mahtava kapuaminen yolla kotia baarista!) ja ihmiset tervehtivat meita hjiljaisesti ja hymyillen. Aurinko oli nousemassa ja pikku hiljaa valoa sarasti ymparillamme. Minun oli pakko paasta ylospain! Halusin nahda, kun aurinko nousee! Kiihdytin vauhtiani, mutta en osannut arvatakaan mita minua odotti.

Vuorella oli kaksi huippua, joista toinen oli korkeammalla kuin toinen. Naiden kahden huipun valilla kulki portaiden polku. Aurinko nousee suoraan korkeamman huipun takaa. Saavuimme matalammalle huipulle ja lahdimme yhdistavalle polulle. Ymparillemme avautuva naytos oli lamaannuttaa nakoaistini. Vasemmalla puolellani uskomaton kukkulamaisema tummine jarvineen ja viidakkoineen. Oikealla puolellani taydellinen vuorten ymparoima laakso. Ja mina olin korkeammalla kuin koskaan ennen. Katsoin kaikkea alaspain, ja tuuli tarttui vaatteisiini. Silminkantamattomiin jylhaa ja lahes koskematonta luontoa, ja huimaava korkeus josta sita katsella. Suuni oli ammollaan ja pyhiinvaeltajat ymparillani hymyilivat partoihinsa. Kaiken taman kauneuden keskella sain juuri ja juuri astuttua hitaasti eteenpain, askel askeleelta. Tajusin vihdoin, etta kaikesta eniten minua hypnotisoi koko maailmaa ymparoiva tulipuna-keltainen keha, halo, joka syntyi auringon sarastuksesta. Pyorin paikallani ja minun oli pakko aaneen ihmetella, etta kuinka koko maailmaa voi ymparoida sadekeha. Kaikki tama kauneus sai kuitenkin pian haastajan, silla saavuimme korkeimmalle huipulle.

Viimeiset askelet, ja siina se oli. Auringon nousu kilometrien korkeudessa viattoman maailman ylla. Pysahdyin enka kyennyt liikkumaan useaan minuuttiin. Saatoin vain katsoa. Katsoa, kun unelmani hitaasti toteutui. Aurinko nousi edessani, enka koskaan ole sita niin kauniina nahnyt. Tuuli puhalsi minua, ja minussa. Se tuiversi niin kovaa, etta suuni avatessa se hengitti puolestani. Tunsin sen puhdistavan minut lapikotaisin; tuntui niin kuin se olisi hionut osan huolistani pois ja tunsin tayttyvani uudesta voimasta ja tarmosta. Ja edessani aurinko nousi.

Saavuimme valtausretkeltamme pari tuntia sitten. Tajusimme molemmat vuoren rinnetta kiivetessamme ja vuoreen tutustuessamme, etta se ei ollut siina valloitusta varten. Edes Suomen leijona ei olisi voinut vaatia niin arvokasta omaisutta; mikaan mahti maailmassa ei olisi voinut uhmata ja vaittaa omakseen sita hiljentavaa rauhaa ja kauneutta, jota tuo pyha vuori ilmaisi. Vaikka tiedamme sotiemme veteraanien heittavan karrynpyoraa ahtaissa arkuissaan, uskallamme totella sydantamme lippumme sijasta.

Jotkut asiat ovat olemassa pysayttakseen ihmisia. Girnar oli sita minulle. Se ei pysayttanyt minua fyysisella haastellaan, eika varastelevilla apinoillaan. Se ei seisauttanut minua kylmalla tuulellaan eika mutkittelevilla poluillaan. Se salpasi minut yksinkertaisuudellaan ja alkuvoimaisuudellaan; joskus se mika on silmalle kaunis, hymyilee myos sydamelle.

" You're beautiful " James Blunt
Juho (unelmien perassa)
P.S. Rinnetta alaspain tullessa eras sniikkiapina rosvoloordi polli minulta banaanit ja vei kadesta myos keksini. Tama on aivan mahtava maa!