Enta Jos?

Meille on muodostunut pieneksi perinteeksi palata aina auringonlaskun aikaan sille pienelle Vishnulle ja Parvatille omistetulle pyhakolle, josta aikaisemmin kirjoitin. Mina nautin siita lammosta ja yhteisollisyydesta, jota ihmiset ovat taynna joka ilta kun rummut paukahtavat ja kellojen helina valtaa ympariston hetkeksi. Pyhakko, tai kuten takalaiset siihen viittaavat temppeli, on hyva paikka nahda paikallista kulttuuria ja tehda havaintoja ihmisten valisista suhteista. Ja ennen kaikkea ystavystya.

Eilen auringonlaskun aikaan saavuimme jalleen temppelille. Paikalla oli samoja tuttuja, joita olimme edellisina iltoina nahneet, ja jalleen muutamia uusia. Uusia lapsia ja aikuisia tuntuu tulevan joka ilta. En tieda tulevatko he katsomaan temppelia vai meita. Joka tapauksessa kaikki ovat aina ottaneet meidat avosylin vastaan. Naemme perheita, jotka asuvat vierekkaisissa kodeissa< toiset ovat varakkaampia kuin toiset, mutta kaikki ovat samanarvoisia temppelissa. Jopa me.

Istuimme Jussin kanssa tutulle paikalle ikkunan pielelle ja katsoimme ihmisia, jotka taputtivat kasiaan musiikin rytmissa. Hindutytto kantoi kynttelikkoa, jolla han ilmeisesti siunasi alttarilla olleet pyhat esineet ja kuvat. Tunnelma oli ystavallinen, eika seremoniasta huokunut sellaista 'kylmaa pyhyytta' johon lansimaiset ihmiset ovat niin tottuneet suurissa katedraaleissaan. Taputin kasillani rumpujen rytmia ja yhtakkia se sama mies, joka oli meille aluksi paikkaa esitellyt kutsui minua nimelta. "JoJo(hindunimeni) dhol hamkopasanchhe!"

Keskella temppelia roikkui katosta kello, jota soitettiin musiikin tahtiin. Se roikkui narusta, joka lahti katossa olevasta varikkaasta chakran kuvasta. Ystavani viittoi kohti kelloa ja pieneen mieleeni nousi monenlaisia ajatuksia. Han haluaa etta osallistun seremoniaan ja soitan kelloa? Mita jos soitan vaarin, pilaako se kaiken? Mita jos en osaa lopettaa ajoissa? Enta jos pilaan koko seremonian ja hapaisen temppelin? Enta jos noyryytan uuden ystavani? Mita jos, apua jos, enta jos?!?.... Elamasta ei tule arvokasta, jos entajossit ovat ensimmainen ajatuksesi. Nain ajatellen nousin ylos ja tartuin kelloon.

Pieni poika hymyili ja naytti minulle rytmia, joten paasin mukaan. Handlasin hommat hyvin ja sisallani vareili jonkinlaista tyytyvaisyytta - ei pelkastaan siita, etta osasin homman, vaan siita, etta paasin olemaan osa tata kaikkea ja tuo sama kiehtova yhteisollisyys kosketteli minunkin sisintani. Ainakin sen hetken. Seremonian loputtua kohtasimme viela suuremman kunnian.

Ystavamme pyysi meita taloonsa. Olimme Jussin kanssa lahes sanattomia, silla yksi minun unelmistani oli paasta takalaisen kutsumana nakemaan intialaiskoti, ja Jussiakin kiinnosti kovin paasta nakemaan tata kulttuuria lahempaa. Lapsilauma seurasi meita pois temppelista ja ystavamme viittoi meita kohti kotiaan. Tunsin kouraisun mahanpohjassani, silla jo se etta paasin soittamaan Vishnulle pyhitettya kelloa on jo hyva tornari kotopuolessa. Nyt minun pitaisi viela sukeltaa muistoihini ja palauttaa mieleeni intialainen etiketti kotivierailutapauksissa. Pesenko jalat? Pesenko kadet? Lausunko rukouksen? KAttelenko isantaa vai onko kosketus pahasta? Mita jos heilla on isovanhempia kotona? Kuinka tervehdin heita? Kummarranko? Mita jos kusen hommat ja koko saaren vihat tulevat niskaamme? Enta jos kahdesta suomalaishihhulista tehdaankin huomisen chicken masala? Entajossit yrittivat vallata mieleni, mutta olin liian innoissani, jotta olisin tuhlannut aikaa liialle pohtimiselle, joten kavimme sisaan taloon.

Ystavamme on nimeltaan Anil Premgi. Han on Portugalilaisten jalkelainen ja puhui paljon isastaan, joka oli portugalilainen. Han esitteli meille paljon kuvia ja dokumentteja isastaan, ja kyseli jos osasimme niista jotain halle kertoa. Jotain saimme selville passien ja ajokorttien tulvasta, jotka han meille ylpeana esitteli. Ilmeisesti hanen isanas on ollut melkoinen maailmanmatkaaja, ainkin Portugalin, Mosambikin ja Intian kansalaisuudet hanella oli. Mutta minulle kaikista ihastuttavin asia oli Anilin perhe.

Heti kun saavuimme hanen pieneen kotiinsa, huomasimme, etta siella todella oli paljon ihmisia. Anil esitteli meidat vaikka kenelle! Siella oli aiti ja isoaiti ja veljet siskot ja pojat ja tyttaret ja veljen sisko ja veljen vaimon aiti. Kylla siina oli valilla Suomi-poika kuumottunut kun piti Gujaratiksi hyvat paivat toivottaa koko perheen matriarkalle, Anilin isoaidille. Anil pyysi meita istumaan ja kauhistukseksemme miltei koko naapurusto kokoontui siihen pieneen huoneeseen. Muutama puhui melko hyvaa englantia, osa vahemman ja toiset eivat yhtaan. Itse olen koko reissun ajan kerannyt vihkoon hindin ja gujaratin kielisia lausahduksia, jotka olivat nyt enemman kuin paikallaan!

Anil halusi tarjota meille teeta ja totta kai suostuimme, silla mikaan juoma maailmassa ei kuosita paremmin kuin aito intialainen chai! JA nyt saimme juoda chain viela rakkaudella ja taidolla tehtyna aidossa intialaisessa kodissa ja aidon intialaisen suurperheen valvovan katseen alla. Siina oli kylla paraytysarvoa sen verran, etta denguebrothers voi sanoa nauttineensa elamansa parhaat chait. Tahan asti.

Juttelimme perheen kanssa ja Anil lapsineen pyysi minua esittamaan temppuja. Heh heh, kyllahan mina tempuista pidan, mutta yleensa yleiso ei ole ihan tata luokkaa. Mita jos, joku pahastuu liikkeistani? Enta jos matriarkka narkastyy ilmeistani? Mita jos en lausu mantraa Brahmanille, ja Kalin raivo lavistaa minut kuin pahaisen maan matosen? Entajossit eivat kuitenkaan ehtineet tielleni, kun alkoin esittelemaan "hassujen aanien kavalkaadiani". Ilokseni huomasin, etta myoskin muut kuin perheen pienimmat tykkasivat peukalon irrottamistempuistani.

Anililla oli myos kaksi tytarta, Hadshida 5v.(se joka laski kuuteenkymppiin ja on maailman ihanimpien lapsien top kympissa) ja Waishali 3v(maailman eloisin pikkutytyto ja varma tanssijatahti), seka pieni, alle vuoden ikainen Prashant. Han esitteli heidat meille ja emme voineet kuin ihastella toimivaa perhetta ja kaikkien keskinaista kunnioitusta. Onnekseni meilla oli mukanamme lahjoja suomesta, jotta saatoimme kunnioittaa Anilin perhetta edes hieman kiitoksesti saamastamme huomioista ja kunniasta.

Ja nyt suurenmoinen kiitos Karolle, Riitalle, Emolle Eijalle ja Blondielle, jotka olivat selviytymispakkaukseemme sisallyttaneet salmiakkitikkareita, seka kuuradiolle, joka lahjoitti minulle vaaleanpunaisia pompuloita. Annoimme Anilin perheelle salmiakkitikkarit Suomesta ja lapset suorastaan rakastivat niita! Pikku Waishali oli ikionnellinen kun sai vaaleanpunaisen pompulan, jolla sitoa pitkat hiuksensa. Olimme kaikki jotenkin kiehtovasti otettuja toistemme huomaavaisuudesta ja vierailu oli todella onnistunut. Itse varmasti muistan tapahtuman ehka jopa ikuisesti ja se paasee parayttavimpien happeninkien listalle ehdottomaan top vitoseen!

Lahdimme yhdeksan aikoihin ystavamme luota ja kehuimme vuolaasti ylistaen Anilin perhetta. Kuten aravat saattaa, naille ihmisille perhe on kaikki kaikessa ja jasenten valiset suhteet olivat suorastaan ihanat. Waishali ja Hadshida ystavineen saattelivat meita tieta pitkin kohti hotellia HOPLAAta huudellen ja nauraen. Olin lahes liikuttunut kaikesta tapahtuneesta, silla se oli loppujen lopuksi mennyt uskottamattoman luonnollisesti, vaikka mahdollisuudet vaikka minkalaisin munauksiin oli ilmassa. On uskomattoman kaunista huomata, etta ihmisten ei tarvitse osata samaa kielta. Ainoa mita toisiltamme oppimiseen tarvimme on avoin ja pelkaamaton mieli. Se on myos suurin ja parhain oppaamme lapi elaman; se antaa meille syyn ja halun lahtea kotiovelta, ja joskus sille myos palata; se antaa meille halun rakastaa ja halun hylata. Oikeastaan olen alkanut ajattelemaan, etta se on kaikki.

Joka tapauksessa tama reissu opettaa minulle, etta ihminen ei voi elaa entajossien maailmassa. Sellainen elama on elamaa lasiseinaisessa vankilassa. Jokainen muuri antaa suojaa vaaroilta, mutta myos estaa etenemisen. Olen alkanut miettimaan, etta Intia on minulle jonkinlainen muurinmurtaja. Ja pidan siita ajatuksesta.

" For whom the bell tolls? " Metallica :D

- Juho ( lapsenmielinen )