Kun aika palaa

Olihan se tiedossa, etta nama paivat saapuvat. Alusta asti on aika, tuo pirullinen syojatar ollut meita vastaan. Kolme kuukautta tayttyy ja lentokone kantaa meidat pois ensi keskiviikkona. On aika kaantaa sivua ja kohdata uudestaan vanha elama. Eika oikein kiinnostaisi. Monestakin syysta. Mutta kaikki paattyy aikanaan, kivatkin jutut.

Eilen lahdimme ah niin ihanalta kotirannaltamme kohti pohjois-Goaa, ja haikeus, seikkailunhalu ja vatsanvaanto olivat paallimmaiset tunteet. Uuvuttamien bussimatkojen jalkeen lapi Goan tuhansien ja taas tuhansien kauneuksien saavuimme Calanguteen, Goan legendaariselle "alkurannalle". Taalta kaikki lahti, taman rannan hipit loysivat kultaisella kuuskytluvulla ja taalla on maailmaa parannettu ja pilvea poltettu Janis Joplinin ja vaikka kenen johdolla. Nykyaan tama on ihan kamala paikka.

Koska Calangute loydettiin ekana, tuli tasta myos eka pakettimatkojen uhri ja rauhalliset rannat ovat kaukana nykyisyyden kiireesta ja melusta. Nykyaan vain rikkaimmat lankkari-kimiraikkoset tulevat tanne. He ja miljoonat inkkarituristit. Inkkareista on nimittain mukava nahda paikka, joka on niiiin kaukana Intiasta, kuin voi maasta lahtematta menna. Ja taalla on myos Denguebrothers viettamassa viimeisia babylonin paon paivia. Miksi?

No onhan se kiva nahda paska mesta, niin osaa rispektata sitte niita hyvia mestoja enemman!

Mutta tosiasioita on vaikea paeta: kotia palaaminen ei kiinnosta yhtaan. Matkatoverini on lueskellut paljon muiden reissaajien kokemuksista ja niista kaikista loytyy yhteinen sanoma: kukaan, joka ei ole reissannu ei voi tajuta tata lappaa. Ymmarran sen nyt taysin. Ei tammosta ymmarra koto-Suomessa istumalla. Niinpa ei kiinnosta yhtaan kuunnella kaiken maailman " olivarmaanhullunsiistia!" juttuja. Kaikista eniten kaipaan omaa rauhaa, silla taman kaiken musertavuus iskee varmasti eniten juuri kotisohvalla istuessa.

Vaikka kuinka oman kampan rauhaan kaipaisinkin, niin eraiden....komplikaatioiden vuoksi se ei onnistu, vaan joudunkin suoraan leijonan luolaan. Aitin luokse.

Ei nimittain ole olemassa vastausta kysymykseen " minkalaista siella oli". Ei ole keinoa kertoa mika oli siisteinta, tai etta oliko kivaa. Ja aiteilla naita kysymyksia on liiikaaaaaaa. Kehotankin kaikkia, jotka naita kysymyksia pohtivat soittamaan Kilroylle ja varaamaan lennot. Paras keino on ite kokeilla, ei tasta muuten mitaan ymmarra.

Ainahan sita voi luupata Madventuresia ja lukea blogeja, ehkapa niista jotain kuvaa saa, mutta vain kokemalla itse voi kasittaa auringonlaskun taydellisyyden ja lampiman kesatuulen. Sanat eivat riita, kuvat eivat kerro; vain kokemus on jotain kokemisen arvoista.

On suorastaan naurettavaa, kuinka nopeasti sita on taas tartuttava kaikkeen turhaan, kun taalta palaa. Kesatyot, tuet, kampat, kaikki se paska vyoryy paalle lamauttavalla voimalla. Olenkin suunnitellut itselleni valittoman retriitin jonnekin kauas kaikesta, jonnekin, jossa voin pohdiskella kaikkea tapahtunutta. Kaikki on nimittain aika kattavasti unohtunut, ja se unohdus on turvamme nama viimeiset paivat.

Reissaajat sanovat, etta matkaan lahto on kuin huume. Sita on saatava lisaa. Ymmarran taysin. Onnellisimpia tuntemuksia olen tuntenut nimenomaan matkatessani. Ja mika voiman tunne valtaakaan, kun oikeasti tajuaa, etta milloin vain voi menna mihin tahansa! Maailmani on ollut niin pieni ja ongelmani niin suuria, mutta nyt olen huomannut etta maailma on valtava ja ongelmani mitattomia. Itse asiassa ongelmia ei ole, ja me kaytamme suurimman osan ajastamme niiden luomiseen.

Silti tiedan, etta kun palaan kotia, alan luoda itselleni taas lisaa ongelmia, ja niita vanhoja ei paassytkaan karkuun. Mutta silti nytpa tiedan, etta minun ei tarvitse! Minun ei tarvitse tehda ongelmia ja niista kylla aina selviaa. Kuinka tyhmaa onkaan olla ongelmiensa maarittelema!

Aikamme on loppumassa. Samoin myos kirjoittamamme blogi. Denguebrothers on kohta hiljaa. Mutta hiljaisuudessa piilee viisaus?

" Flames to dust, lovers to friends. Why do all good things come to an end? " - Nelly Furtado

Juho ( matkalla )